Vielä kerran muutos suunnitelmiin?

Anteeksipyyntö tähän alkuun teille, jotka näitä juttuja lukee! En oo kirjottanut pitkään aikaan. Oon tehnyt vaan kaiken pakollisen. Velvollisuudet ja lupaukset. Ei ole riittänyt jaksaminen muuhun. Jos nyt kerron lyhyesti miten on mennyt, niin tässä olisi:

31.05.2014 Kävelin koroilla koko koulun eteen hakemaan todistustani
01.06.2014 Heräsin ystäväni kanssa kotoani kylpyhuoneen lattialta
02.06.2014 Hengitin rakastamani kaupungin ilmaa
04.06.2014 Näin miten mies erosi naisesta jonka tunnen
05.06.2014 Kirjoitin kirjettä niille, jotka jäisivät miettimään miksi kuolin häkämyrkytykseen
06.06.2014 Olin lasten syntymäpäivillä ja puin päälleni mekon
07.06.2014 Tahdoin olla yksin
08.06.2014 Sain olla yksin
09.06.2014 Pakotin itseni olemaan sosiaalinen
10.06.2014 Laitoin lapsen päiväunille
11.06.2014 Vein vanhalle naiselle kukkia
12.06.2014 Pelkäsin ukkosta
13.06.2014 Näin kun sairas ukkini itki
13.06.2014 Sain tietää muuttavani pois kotoa
14.06.2014 Lauloin ystäväni kanssa
15.06.2014 -  19.06.2014 Ei mitään muistikuvaa....
20.06.2014 Katsoin psykoottisen ihmisen kanssa kokkoa
21.06.2014 Nukuin melkeen kokonaisen päivän
 Mikään näistä päivistä kuitenkaan ei tuntunut muuttavan elämäntuhoajatuksiani. Oli suunnitelmissa vaan siivota huone ja kirjottaa viimenen kirje loppuun, sitten vaan odottaa päivää, jolloin saisin olla rauhassa ja tappaa itteni. Tänäiltana kuitenkin ajattelin, että jos tekisin muutoksen suunnitelmiin. U-käännöksen ja yrittäisin jatkaa. Ehkä puhua jollekkin, laihduttaa ja olla kunnollinen lapsi ainakin toiselle vanhemmistani, joka sen ansaitsee ja ystävä niille ihmisille, jotka vielä musta välittää. Saattaahan tää vaan olla yhen illan ajatus, mistäs sen tietää. Jos vaan pystyisin laihtumaan taas, niin ehkä, EHKÄ tää elämä vois jatkua. Oon vaan niin väsynyt. Mistä saan voimia tehdä mitään muuta kun niitä asioita, mitä muut odottaa mun tekevän? Miten pystyisin korjaamaan itteäni niin, että kestäisin tätä elämää edes vähän pidemmälle?
En ymmärrä, mistä se ajatus tuli, varsinkaan nyt kun oon väsyneempi kun pitkään aikaan oon ollut. Mitä jos se vaan onkin väärä ratkaisu? Jos kerron jollekkin tahdostani kuolla ja sitten kun todella tahtoisin mennä, mua estetään? Se pelottaa mua niin paljon, että itken. Jos mut pakotetaan elämään siks, ettei mun haluta lähtevän, vaikka haluaisin. Muiden tahdosta jatkaisin... Se ajatus on kamala.
Nyt ainakin alan kirjottamaan enemmän, jos vaikka saisin ajatuksia koottua niin paremmin.


Syitä elää:

-muut ihmiset
-tulevaisuus, joka voi muuttua
-laihuus
-jos lähtisin oman käden kautta, mua pidettäisiin luovuttajana
-mistäs sitä tietää, vaikka kuolema yllättäis huomenna ilman, että itse teen asian eteen mitään

Syitä kuolla:

-jatkuva paha olo
-oravanpyörä, missä en haluais elää
-en haluais, että muut ihmiset joutuu olemaan huolissaan musta
-nyt olis hyvä tilaisuus
-en halua muuttaa ja lähteä pois kotoa
-tunnen itseni epäonnistujaksi, jos en uskaltanut lähteä

Eli, riittääkö usko?

Mitä kuuluu?

Apulanta - Hei hei mitä kuuluu

"Hei hei mitä kuuluu?",
sä kysyt ja kaikki on ok,
no hyvä sun on puhuu,
kun sä et tiedä miltä musta tuntuu.

"Hei hei mitä kuuluu?",
sä kysyt ja kaikki on ok,
no hyvä sun on puhuu,
kun sä et tiedä miltä musta tuntuu.

Mä oon niin iloinen,
kun näin sut jossakin,
telkkarissa tai kadulla,
matkalla jonnekkin.

Onnelliset kulkee käsikkäin
ja hymyilee,
moni paikka kutsuu,
minnekkään mä kuulu en.

"Hei hei mitä kuuluu?",
sä kysyt ja kaikki on ok,
no hyvä sun on puhuu,
kun sä et tiedä miltä musta tuntuu.

"Hei hei mitä kuuluu?",
sä kysyt ja kaikki on ok,
no hyvä sun on puhuu,
kun sä et tiedä miltä musta tuntuu.

Maalasin sut seinälleni, 

sua vain oottaen.

Katsot alas minuun päin,

kuin mielisairaaseen.

Kai sulla on hauskaa,

ainakin mä luulen niin,

kun puolimatkassa jokapaikkaan

aina joudun eksyksiin.

"Hei hei mitä kuuluu?",
sä kysyt ja kaikki on ok,
no hyvä sun on puhuu,
kun sä et tiedä miltä musta tuntuu.

"Hei hei mitä kuuluu?",
sä kysyt ja kaikki on ok,
no hyvä sun on puhuu,
kun sä et tiedä miltä musta tuntuu.

x2

Niin se on, just niin kun nää sanat kertoo, niinkun mä ne ymmärrän.
Ihmiset kysyy vaan niinkun tottumuksesta ja hyvien tapojen mukaan kysytään, "Mitä kuuluu". Tottumuksesta vastataan "Hyvää tietenkin." Eikä kukaan haluaisikaan kuulla muuta. Kukaan ei sano "No itseasiassa paskaa kuuluu". Jos joku niin vahingossa sanoisi, se olisi väärin. Se ihminen olisi säälittävä ja huono. Siitä pitäisi olla huolissaan.

Sittenkin jos todella kertoisi, miten huonosti menee, kuuntelee toinen taas velvollisuudentunteensa takia. Ollaan kuin välitettäisiin toisesta ihmisestä. Ja paskat. Ihminen ajattelee aina pohjimmiltaan itseään. Ajatellaan, että kun on välittävinään muista, muut pitää parempana. Hyvänä ihmisenä. Eikä tietenkään ole kieltäminen, että olisin mitenkään erilainen. Olen vaan eläin.

Enskerralla kuulumisia. Niitä on paljon!

Päin helvettii

laulan laalalalalalalaa

ps. linkki ^

nro 2: "Peitä jalkasi meikkivoiteella"

Nimeni on Veera. Harrastan masentuneisuutta, itsetuhoisuutta ja itsekeskeistä elämää.



















Apulanta - Hiekka

Vaikee löytää, kun ei tiedä mitä etsitään,
vaikee suunnistaa kun ei nää yhtään mitään.
Mitä sä tahdot, voisit kertoo,
on helpompaa kun myöntää, jos tahtoo.
Mitä sun täytyy oikeen peittää,
onko se kultaa kun noin kiiltää?

Kerto
Savuna ilmaan ei voi estää,
verenä hiekkaan ei voi kestää,
kivusta nautintoon on matkaa pelottavan vähän,
jos edes sitäkään.

Silmistäs huomaa kun sun on vaikee häivyttää
palaa sun kurkussas, jota et tahdo näyttää.
Palanen lyijyy sydämmestä leviää kyllä jollet estä.
On miljoona keinoo poistaa tuska,
on miljoona väärempää vastausta

Kerto

Sama se mistä ne muijat tykkää,
mitä se liikuttaa sua yhtään.
Teet niinkuin sun täytyy tehdä,
ja tuhoat kaiken voiton tieltä.

Mitä sä tahdot, voisit kertoo,
on helpompi kun myöntää jos tahtoo.
Mitä sun täytyy oikeen peittää,
kuka sua hallitsee?

Kerto x2


 "Auton pakokaasun häkäpitoisuus voi tappaa suljetussa tilassa jopa 10 minuutissa."

nro 1: Ralliauto & beauty queen

Päätin tehdä tekstiputken, johon jokaiseen laitan laulujen sanoja, jotka merkitsevät itselleni jotain ja jokaiseen postaukseen koitan saada kuviakin. Tässä siis ensimmäinen postausputken teksti, olkaapas hyvät.

Nyt päätin, että teksti saisi olla todellakin muuta, kun sitä ainaista itsemurhapuhetta, joten biisikin on sen mukainen. Ajalta, jolloin en ajatellut kuolemaa vaihtoehtona. Kuuntelin aina ihan fiiliksissä ala-asteella maroon 5:n Adamin korkeaa ääntä, ja tämän biisin sanat sai mut kuuntelemaan tän biisin aina ja aina ja aina vaan uuestaan. Olinhan aina se "forever alone"... Ja olihan se nyt sitten mukamas iso juttu, kun ei ala-asteella kokenut sitä jotain viikon kestävää aivan ihanaa "suhdetta" jonkun luokkalaisen pojan kanssa... Biisissä laulettiin naisesta, joka oli nuorempana oikein beauty queen. Hauskaa, että laulu kertoo vaikeasta suhteesta, josta mies haluaisi pois, mutta joskus silloin se rohkaisi minua tuntemaan itseni kauniiksi ja muuta typerää. Voi jestas että sitä kuvitteli olevansa jo niin paljon kypsempi, kun todellisuudessa olikaan!

Maroon 5 - She will be loved

Beauty queen of only eighteen
she had some troubles with herself.
He was always there to help her
she always belonged to someone else.
I drove for miles and miles
and wound up at your door.
I've had you so many times 
but somehow I wan't more.

Kerto

I don't min spending every day
out on your corner in the pouring rain.
Look for the girl with the broken smile,
Ask her if she wants to stay a while.
And she will be loved, 
and she will be loved.

Tap on my window,
knock my door,
I want to make you feel beautiful.
I know I tend to get so insecure,
doesn't matter anymore.
It's not always rainbows and butterflies,
It's compromise that moves us along, yeah.
My heart is full
and my door is always open,
you come anytime you want, yeah.

Kerto

I don't min spending every day
out on your corner in the pouring rain.
Look for the girl with the broken smile,
Ask her if she wants to stay a while.
And she will be loved, 
and she will be loved.
And she will be loved,
and she will be loved.

I know where you hide,
alone in your car.
Know all of the things that make you who you are.
I know that goodbye means nothing at all,
comes back and me to catch her every time she falls, yeah.

Tap on my window,
knock my door,
I want to make you feel beautiful.

Kerto

I don't min spending every day
out on your corner in the pouring rain.
Look for the girl with the broken smile,
Ask her if she wants to stay a while.
And she will be loved, 
and she will be loved.
And she will be loved,
and she will be loved.

Out in your corner in the pouring rain...
Try so hard to say goodbye.

Esittelyssä tänään, tässä, nyt teille oma upea kaunis ralliautoni, subaru neliveto! *sarkastista räkäistä naurua paljon*... Tällä on nyt tullut ajeltua kun ihan innostuinkin! Äitin vanha rakas ja aina luotettava auto. Kyllä se nykyään kulkee ihan hyvin, vaikka pakoputki ja äänenvaimennin putos pois! Ainakin on kevyempi, hiihih..

20.07.2014

Ajattelin tässä, että elän nyt vielä tämän kesän, kun on lupauksia tehty. Mukamas joku tulevaisuus kesän edessä olisi, mutta sitä en tahdo enkä tulekkaan elämään, jos se musta itestä on yhtään kiinni. Ajattelin vaan ilmoittaa tästä, niin voin sitten lopettaa kuolemasta jauhamisen. Että sitten tiedätte, että se loppu on kyllä tulossa. Nyt päätin päivämäärän: 20.7.2014, pyhäpäivä, 3 joko hyvin tai ei niin hyvin nukutun yön syntymäpäiväni jälkeen.
Nyt en oikeastaan tiedä, mitä muuta sanoisin, tuntuu että se on turhaa. Saatan kirjoittaa viimeisen kerran vasta silloin heinäkuussa, tai sitten jotain ennen sitä, saa nyt nähdä.

joku juttu

En todellakaan tiedä, miks en ole kirjottanut. Nyt kirjotan kumminkin. Kuunnellut oon taas paljon biisejä ja ne inspiroi. Oon runollinen, hah
Miks kukaan mua kaipais? En kaipaa muitakaan.
Miks kukaan mua rakastais? En rakasta ketään, siis naruun kuolemaan.
Miks en jo mee? Elämäni oon jo elänyt.
Ei ongelmaa, näin kuuluu mennä.
Haluun sen, joka sanoo mulle "lennä". Kuka ei kiellä?

Olen ihan sitä mieltä, että kaikki, jotka "haluavat" elää elävät joko siksi, että se on edes senverran hyvää, ettei kuolema tule mieleen, tai siksi, että elävät siksi kun eivät halua aiheuttaa muille kuolemallaan tuskaa tai ihan vaan siksi, että joko pelkäävät kuolemassa kipua tai sitä, ettei se onnistuisi.

Koskettavimmat 2 biisiä: Viimeinen puhelu & Ilona.

Pakkopaita

Päätin, että nyt on pakko jatkaa. En voi lopettaa elämääni nyt, en vaikka se kuinka tuntuisi oikealta ja elämä väärältä. Pakotan itseni jatkamaan muiden takia... Vaikka muista ihmisistä välittämisen olen melkein kokonaan lopettanut. Olen etäinen, kylmä ja yksin omasta halustani. Tai no, mikä nyt enää on omaa haluani ja mikä vaan masennuksen sumuttamaa ajatus sotkua..?

Jokatapauksessa haluan teidän ymmärtävän, että en ajattele olevani pelastunut miltään, tai mitenkään onnellinen ollessani elossa. En pidä elossa olemista yhtään sen parempana vaihtoehtona kun kuolemista.

Kun paljastin ystävälleni itsemurha-aikeeni, hän kirjoitti: "se, mikä tuli sun pään sisälle 4 vuotta sitten, ei ole lopullista. sen saa sieltä pois, mutta sun pitää sitä ensin itse haluta. jos miettii mikä tilanne on nyt niin se on viemässä sua hautaan.".  En enää tiedä, mitkä ovat niitä oikeita omia ajatuksiani ja mitkä sitä masennusajattelua, mikä on oikeaa ja mikä väärää.
No, se siitä. Se ajattelusta! Paras tapa jatkaa eteenpäin on lopettaa ajattelu ja toimia toisten aivojen mukaan. Odotan seuraavaa romahdusta ja mietin sitten, mitä teen.

Vähän kyllä kauhistuttaa se, että juuri kun olen päättänyt hengittää edes sekunteja, nyt pitääkin jo miettiä aikaa kolmeksi vuodeksi eteenpäin ja kun yritän olla ajattelematta itseäni, täytyykin mun vastata kysymyksiin "Mitkä ovat hyvät ja huonot puolesi?", "Miksi meidän pitäisi valita juuri sinut?", "Mikä sinua motivoi?"... Tosiaan pääsykokeet ovat tänään. Aikaa lähtöön on 11 minuuttia... Tahtoisin huutaa siellä, etten edes halua koko saatanan kouluun. Minussa ei ole mitään hyvää ja kaikki on pahaa. Minua ei pidäkkään valita. Mikään ei motivoi mua siihen, mitä en halua. En halua enää mitään ja koko opiskeluhaave on riekaleina, mattoveitsellä vedetty palasiksi niinkuin mun jalatkin. Otan mattoveitsen mukaan kaiken varalta.

Ps. Kiitos kaikille, jotka ovat mua tukeneet! Nyt sitä osaa arvostaa jo vähän enemmän.
Don´t get too close, it´s dark inside

Odotus

En saatana jaksa enää. Tahtoisin jo mennä, mutta nyt en voi. Pitää vaan odottaa, odottaa, odottaa... Ties miten pitkään! Odotan, että olen yksin kotona ja saan ainetta, joka edes vähän puuduttaa sillon, kun potkaisen tuolin mun alta kumoon lattialle, jalkani jäävät ilmaan...
Koko tän päivän olen vaan miettinyt kuolemaa. Koskaan en ole kokenut sitä tunnetta, kun ei vaan pysty ajattelemaan kun jotain yhtä tiettyä asiaa, en ikinä koskaan milloinkaan. Ja nyt kun se ensimmäistä kertaa tapahtuu, se asia mitä en pysty olla ajattelematta on kuolema... Just my luck. Koko päivän olen siis miettinyt sitä yhtä ainoaa asiaa ja vaan maannut sängyssä. Alakerrassa pyörii kokonaan eri maailma. Olen eristäytynyt kotini ihmisistä, eikä kukaan kaipaa mua. Se on lohdullinen ajatus, sillä luulen jopa, ettei se menetys minusta kun kuolen ole kovin suuri. En vaan enää tiedä, miten saan kulutettua aikaa, kun en kuitenkaan jaksaisi tehdä mitään. Vatvon vaan tätä kaikkea päässäni. Sainpahan edes kirjoitettua... Ei sekään vaan enää auta. Ennen kun kirjoitin, sain selvitettyä ajatuksiani ja tiesin, mitä pitäisi tehdä. Nykyään ajatukset on jo aiemmin mietitty, ymmärretty ja ainoa ratkaisu niihin on vaan se, että lopetan kaiken kesken. En helvetti jaksa odottaa. Ja mitä jos suunnitelma ei toteudu? Haluaisin nyt vähän selittää tätä kaikkea, viimeksihän vaan selitin pelkkiä tunteen ja ajatuksen sekaisia juttuja päästäni, eikä niistä kukaan ota selvää. Pitää vielä vähän miettiä, niin kirjoitan seuraavalla kerralla paremmin. Ehdotuksia, mitä ihminen, joka ei jaksa tehdä muuta kun ajatella, voi tehdä?

Taivas on kuulemma tuhkimoille

Nyt pitää kyllä ottaa netiketti käyttöön. En tehnyt tätä jouluna, en pääsiäisenä enkä sillon, kun vuosi vaihtui. Nyt kun koitan olla parempi siinä, mitä täällä netissä teen, toivotan teille kaikille oikeen hyvää vappua! Jos vaan minkäänlaista mahdollisuutta ja jaksamista vaan riittää, niin sitähän kannattaa juhlia. Vappuhatut päähän ja serpentiinit pitkin taloa, volat kovalle! Kuunnelkaa vaikka tätä, klik klik...
Nyt on paljon asiaa mielellä, jota pitää kirjoittaa ulos. Kirjoitan nyt ne ensimmäiset ja suurimmat ensin.
Selasin muutama minuutti sitten vanhalta koneeltani vuoden 2010 kuvia itsestäni. En kadu sitä, vaikka kohta kun kerron, mitä on tapahtunut, tervemieliset ihmiset varmasti miettivät, miksi. Luulen nyt, etten kadu enää mitään elämässäni tekemääni asiaa, koska vain ne asiat ovat johtaneet elämäni tähän hetkeen. Tätä tilaa uskon meditoijienkin tavoittelevan; täydellistä ymmärtämistä.
Se, mitä siis tapahtui, oli ymmärtäminen. En tarkalleen osaa sanoa, mistä kaikesta, asia on melkein liian suuri ymmärrettäväksi. En siis tiedä, osaanko kirjoittaakkaan koko asiaa.
Tunnistin siis kuvista itseni. Muistin hetkiä vuosien takaa, niin tarkasti, että pelotti. Siitä vuodesta asti musta on tuntunut, että koko elämä on vaan kulkenut ohi ilman, että siinä tapahtuu mitään, tai että elän sitä. Ymmärsin, että sinä vuonna isälläni todettiin se syöpä. Ymmärsin, että siitä lähtien masennus on elänyt tätä elämää, en minä. Ymmärsin, että kaikki tämä hetki on selvää, eikä kohtaloa ole olemassa. Vaikutamme kaikki omaan elämäämme ja olemme aivan helvetin merkityksettömiä tällä pallolla, pieniä yksittäisiä olentoja, niin pieniä osasia, ettei yksi ihminen pysty vaikuttamaan juuri mihinkään. Toivon todella, että jokainen tämän lukija pystyy ymmärtämään, kuinka suurelta tämä nyt tuntuu. Seuraavaksi tajusin, että itse en ole muuttunut siinä neljän vuoden aikana mitenkään. Olen sama ihminen kuin ennenkin, ja se on elämäni ainut ongelma, josta kaikki paha kumpuaa. Nyt olen vaan ymmärtänyt sen. Koko tieto on ollut minussa, mutta vasta nyt ymmärsin sen, sain kerättyä kaikki osat ja liimattua ne kokonaiseksi.. joksikin. Ajatus tämä kai on... Ei, jotain suurempaa, en vaan tiedä mitä. Kai tämä on tunne, ihan uusi. Tunne siitä, että olen aina ollut tämä sama ihminen, en muuttunut neljään vuoteen, ollut masentunut, yrittänyt löytää apua ja elänyt tähän asti neljä vuotta aivan ihmeen kaupalla vain siksi, etten ole ymmärtänyt tätä kaikkea. En ole ymmärtänyt, kuinka turha elämäni on ollut ja miten sen olen haaskannut. Nyt vaan tiedän sen, että mikään ei tule muuttumaan. Muistan, kun juuri tuona vuonna todella kuvittelin niin, että kaikki vaan muuttuisi. Ei niin tapahdu. Käärme kysyi sillä viimeisellä kerralla, kun kävin siellä, mikä elämässäni on muuttunut, kun sanoin, että kaikki on paremmin. Suutuin, kun siinä huoneessa, jossa istuimme, ainoa ihminen, joka uskoi muutokseen, olin minä. Ei mikään tosiaan ole muuttunut. Koska ei tule muuttumaankaan, tulevaisuus on turha. Maailma ei muutu, se tuhoutuu, heliumpallo huoneessani tyhjenee, ruumiit maatuvat arkuissaan, ihmiset vuodattavat kyyneleitä jokainen hetki juuri nyt ja tulevaisuudessa. Jotkut masentuneet kuvaavat tunteiden olevan mustia. En ole samaa mieltä, uskon niiden olevan vain läpinäkyviä. Ne muuttuvat sellaisiksi, kun ne ymmärtää.
Olen jo pidemmän aikaa tiedostanut sen, kuinka jokainen tunne on vain hetkellinen, eivätkä tunteet ole niitä, jotka tuhoavat ihmisen. Siksi pystyn siis lähtemään ilman, että tunnen itseäni enää sen takia itsekkääksi tai tunnen siitä huonoa omaatuntoa. Suunnitelmahan kaikesta on jo tekeytynyt sairaassa päässäni jo kauemmin, mutta pelkäsin sitä kipua. Nyt en pelkää, kipukin on vain hetkellistä.
Aiemmin en ollut varma haluanko kuolla ja siksi kai puhuinkin siitä muille. Puhuin niistä ystävälleni, niin kuin puhuin itsetuhoisuudestani ja huumeiden käytöstäni. Halusin selvittää, mitä todella ajattelen vain sanomalla ajatuksia ääneen. Ei sellainen todella auta. Ihmisen täytyy tajuta mikä on, mistä on tullut ja kaikki sen väliltä, ennenkuin tietää, onko elämä elämisen arvoista. Jos jättää miettimättä, elää elämäänsä rutiinilla ilman sen suurempia oikeita (niitä läpinäkyviä) tunteita kuolemasta.
Ajatus siitä, että eläisin vain siksi, että voisin tehdä elämisestä elämisen arvoista on naurettava. Eläminen ei tule koskaan olemaan sen arvoista siksi, ettei se kohdallani koskaan ole ollutkaan, eikä tulevaisuus tule olemaan erilainen. Ihminen ei pysty muuttamaan sitä, mitä aivokopastaan löytyy.
Jotenkin alitajunta oli valmis tähän. Siksi uskon tämän tapahtuneen. Ne kuvat vaan satuin katsomaan oikeaan aikaan. Eilinen päivä olikin aikalailla outo. Nauru ei tuntunut naurulta, enkä pystynyt suremaankaan mitään. Pysähdyin usein vaan miettimään, mutta mikään ajatus ei ollut kovin aito, vaan turhaa pumpulia. Katsoin, miten ilmapallo kulki veden pinnalla koskea kohti.
Älkää ajatelko, että olen juuri nyt lähdössä, ja tämä on se viimeinen teksti, koska niin ei välttämättä ole. En tahdo tulla pelastetuksi yhtään mistään, koska se ei ole mahdollista, mutta tiedän, ettei tässä ole kiirettä vielä mennä minnekkään, enhän lähde mitään karkuun. Valmistelen kaiken siihen, että kohta en ole täällä, vaan mätänen ilman ajatuksia tai tunteita.
Kirjoitan kaikille läheisilleni kirjeet ennen kun lähden lintuperspektiiviin ja niin kirjoitan myös teille. Kiitos, että olette olleet tukenani.
Tähän ollaan siis tultu. Paras on antaa mun mennä. Jos jäisin, kärsisin vain muiden takia. Estäminen olisi teiltä itsekästä. Pyydän anteeksi, että tämä loppuu, koska olen kuullut ihmisten haluavan lukea näitä tekstejä. Kaikki seuraavat tekstit olisivat vaan tyhjiä sanoja ilman merkitystä, jos jatkaisin. Mieleni on nyt selkeä ja oloni kevyt, hengittäminen helpompaa. Naapurista sain lapselta kaksi kirjettä, aavistikohan jotakin?

Hölmöilyä

Nyt olen taas ajautunut tähän itseni miettimiseen. Sen vaan tiedän, ettei sitä voi lopettaa kesken, ennenkun jotain ajatusta on tullut... Kirjoitan siis.
Tiedättekö sen tunteen, kun aivan, aivan kaikki raivostuttaa? Kaikki nekin asiat, jotka ennen paransi mieltä. Kaikki, mitä näet, kuulet tai voit tuntea ihollasi vaan tuntuu väärältä. Kun voit melkein pakonomaisesti pyyhkiä sitä tunnetta pois kämmenilläsi. Pakkoliikkeitä. Niimpä, en minäkään usko. Taidankin olla vähän hullu.
Käytävällä ilkuttiin erillaiseksi, naurettiin ja vilkuiltiin. Ensin olen aivan turta ja sitten kun tunnen, kaikki pahat tunteet tulevat niin suurella joukolla, etten pysty hallitsemaan niitä ajatusten tungoksessa. Kaikki huutavat toistensa päälle, jään huudon alle kuuntelemaan. Jähmetyn.
Toisinaan huudan ja puran sitä mustuutta kirkkaaseen ilmaan pahoilla sanoilla. Silloin, jos joku kuulee sen, saan vihat niskoilleni. En vaan osaa hallita enää tunteitani, mutta kaikki ympärilläni luulevat, etten vain halua. Että se on mielestäni kivaa aiheuttaa muille pahaa mieltä.
Jotkut päivät ovat niitä tyyniä aikoja. Jos niitä tunteita kuvaisi niinkuin säätä, ilma olisi silloin juuri sellainen, kun se on ennen suurta sadetta. Vaikka sitä kevään ensimmäistä myrskyä. Silloin mielessä on toivo siitä, että jospa vaikka ne pilvet siirtyisivätkin, eikä säätiedotus olisi ollut totta. Saataisiin nauraa sitten, miten ne epäonnistuivat tv:ssä. Sellaisina päivinä olen onnellinen tai vaan turtunut jatkamaan eteenpäin, enkä ajattele, ovatko pääni ajatukset hyviä vai huonoja.
Tänään on pääni taas turta. Kuitenkin ihan vähän kauhistuttaa, että mitäs sitten, kun se todellinen huono päivä tulee taas. Eristäydynkö vai puhunko, huudanko kaikille vai kuiskaanko vaan yhdelle. Annanko sen vain olla vai yritänkö nostaa auringon myrskyn keskelle, jotta näkisin sateenkaaren?
Olen varautunut niihin päiviin, kun tunteet lähtevät päästä ja toimivat ilman omaa lupaani. Ne karkaavat vaikka sormenpäistä koneen näppäimille, tai nielun ja kielenkautta ilmaan, rikkovat terävillä esineillä ihoa tai saavat kädet sullomaan vatsalaukun täyteen rasvaa. Tiedän, että ne päivät tulevat vielä, ellen jotenkin lopeta tätä noidankehää. Tiedän, että jokainen sellainen päivä on yhtä hirveä.
Älkää siis käsittäkö väärin, mun elämä ei ole toisina päivinä ruusuilla tanssimista ja toisina päivinä helvettiä. Siltä vaan tuntuu.
En tosiaan tiedä, mistä aivojen takaraivosta tämäkin teksti tuli, mutta tuli nyt kuitenkin. Ystävänikin kuullen olen nyt päästänyt sanoja aivan liikaa ilmoille. Siitä voisinkin kertoa vielä, nyt vaan olen liian väsynyt. Hölmö teksti, eikä ehkä ihan blogiin kuuluva, mutta menkööt. Saatte ilmottaa, että mitä haluaisitte lukea kommenteilla, oisin kiitollinen!
Ps...  Tätä kuuntelen nyt & tätä luen nyt.

Puhu äänellä jonka kuulen, sanoilla jotka ymmärrän

Kadulla kulkee tyttö printtipaidassa. Siihen on painettu mustilla kirjaimilla I ja U, niiden välissä punainen sydän. Rakastan sinua. Radiossa miesääni laulaa siitä, kuinka uhraisi henkensä rakkauden vuoksi: "I´d catch a grenade for you", Ottaisin kranaatin puolestasi. Toinen miesääni laulaa "I´m sexy and I know it", kolmas taas tapaamisesta naisen kanssa: "Hi my name is whatever you call me", jonka jälkeen tahtoo riisuutua naisen kanssa, koska tämä näyttää hieman "yksinäiseltä". Yhden biisin nimikin jo kertoo paljon: "Smoke weed everyday". Rakkaus pääsee karkaamaan huulilta, sitä painetaan kouluvihkojen kansiin, julisteisiin ja ties mihin sälään. Huumeet ja kuolemakin tuntuvat kevyiltä riimeiltä päästettynä mikkiin tai värjättynä kankaalle. Miksi asiat on helpompi sanoa toisen kielen sanoin, vaikka sanojen merkityksen tietää?
Totuushan on se, että ihminen pystyy vaikuttamaan asioihin, joita sanoo. Miettii, mitä maailmalle tahtoo sanoa ja miten, muotoilee tavuista sanoja ensin päässään ja sitten vastaukseksi huulillaan, päästää ne ilmaan rikkomaan hiljaisuutta lausuen tai runoillen. Onko se sanan merkitys sitten helpompi unohtaa, kun se on vierasta kieltä? Pitäisikö kaikki vaikea lausua jotenkin muuten? Tai pitäisikö pahoille asioille luoda oma salakieli? Tai miksei samantien sovittaisi jotain käsimerkkejä vaikka siihen tilanteeseen, kun valkotakkiset tulevat omaisten luo sanomaan, "Olemme pahoillamme, mitään ei ollut tehtävissä"?
Uskon, että jos joku nyt alkaisi laulaa omalla äidinkielellämme yhtälailla avoimesti asioita, joita ovat valmis lausumaan englanniksikin, tai pukeutuisi paitaan, jossa lukisikin "Rakastan sinua", luotaisiin tähän ihmiseen monet kummaksuvat katseet. Tai mitenköhän kävisi, jos supisuomalainen mies alkaisikin laulaa "olen seksikäs ja tiedän sen"...
Tätä asiaa en vaan pysty käsittämään, olisi siis kiva, jos joku kertoisi oman mielipiteensä tästä tai jonkun oikean vastauksen... Onko kukaan miettinyt tätä ennen, vai tuhlaako kukaan ajatuksiaan tällaiseen ?
Tsek tsek nämä!

Oma aika on pois toisten ajasta

Hei anteeksipyyntö teille. Säikähdyksissäni poistin viime tekstin, laitan sen vaikka takasin. Kauheeta tollanen pelottelu, haha. Kuuntelen kuolemabiisejä, niitä on yllättävän paljon. Esimerkiksi tämä on kaunis:
Siinä lauletaan: "Rakas älä pelkää elonkorjaajaa, rakas ota kiinni kädestäni, älä pelkää elonkorjaajaa, tulemme pystymään lentämään, älä pelkää elonkorjaajaa."
Kaikki näiden kuuntelu lähti tänään siitä, kun kuulin radiosta biisin , jossa laulettiin: ""Onko jokin vialla", hän kysyi. Tottakai on. "Olet vielä hengissä", hän sanoi. Ja ansaitsenko olla?" Ei siinäkään huonot sanat.
Jos nyt haluaisin tästä angst-olosta päästä, voisin kuunnella voimabiisiäni. Alkaahan se vähän masentuneesti, mutta kertsi on uskomattoman rohkaiseva. Muistan sen jo ulkoakin! "Anna tuulen puhdistaa, nostaa helmoja, heittää hiukset sekaisin. Kevätmyrskyn kastella, mekko liimata kiinni vartaloosi, olet kaunis, kaunis." Sanat jatkuvat yhtä kauniisti viulunsoiton jälkeen: "Nosta katse ylös sateeseen, katso lintujen lentoa. Ne ei kylvä, ne ei satoa korjaa, mut niil on tarpeeks kaikkea. Kiivetään kukkulalle, sieltä näkee yli kaupungin."  Hauska juttu sinänsä, että laulussakin kiivetään ylöspäin, koska niin olen minäkin tehnyt viimepäivinä. Ihan fyysisesti, mikä on aikas uutta tälle tytölle. Löydettiin ystäväni kanssa upeat kalliot ihan kotiemme läheltä ja siellä olemme olleet paljon. Yhden sillan alla paljastin itsestäni kaikista pahimmat asiat hänelle. Toissapäivänä puhuin hänelle ja kerroin. Hän järkyttyi, mutta ymmärsi. Mietti ja katsoi suoraan minuun, mietti, miten olen saattanut tehdä asioita, joita tein, hyväksyi minut silti. Hänkin kertoi itsestään. Nyt, vaikka kummallakin meillä oli jonkin aikaa kaikki hyvin ja hyvä olla toistemme seurasta, erakkominäni tahtoo olla yksin. En vieläkään tiedä, onko se hyvästä vai pahasta omalla kohdallani.
Tahtoisin auttaa naapuriani, hänelläkin on todella raskasta. Tai no en tiedä "hänelläkin" vai ihan vaan hänellä. Itse liioittelen asioita ihan liikaa. Huono tapa. Netissäkin yritän auttaa. Kännykälläkin. Ystävästäni, joka sille osastolle on ehkä joutumassa sain tietää sen, että se ei johdu huumeista. Se on jotain paljon vakavampaa, mitä en ole tajunnut. (koska olen itsekeskeinen kusipää) Ihminen, joka on tärkein ihminen mulle koko maailmassa ei lähde enää kotoaan ja nauraa kuulemma itsekkin hullun naurua, enkä edes ole ymmärtänyt olla aiemmin huolissani. En ole kysellyt kuulumisia, soitellut tai viestitellyt, kunhan voivottelin itseäni. Nyt varmaan en anna hetkenkään rauhaa.
Nyt kun aloitin kirjoittamaan, niin voisin kai miettiä muutakin. Voisin miettiä, miten itselläni menee, muttakun en oikeen tiedä. Jokainen päivä vaan kuluu, enkä oikeen ajattele sitä. Ajattelen enimmäkseen, miltä muista tuntuu, huolehdin ja yritän ymmärtää kaiken. Itseasiassa sehän on hyvä juttu. Mitä enemmän mietin muita, voin auttaa, enkä mieti itseäni. No, senverran olen miettinyt, että jos en pääse kaupunkiin opiskelemaan, hankin mönkkärikortin. Thats it. Hyvä suoritus! Nojoo, kai se on pakko myöntää. Kaipaan vähän sekaisinoloa. Ja kokeilunhaluni yllyttäisi juomaan jääkaapista kahviliköörit, hih.. No, en tiedä siis mitä itseni kanssa teen. En kai mitään. Jatkan vaan elämää ainakin jonkin aikaa eteenpäin. Nyt pitää varmaankin lopettaa kirjoittaminen, etten luisu omiin ongelmiini. Laitan vielä sen viimetekstin tähän alle, ihan varmuuden vuoksi, jos sitä joku kaipasi:

 Kiitoskiitos kommenteista edelliseen postaukseen! Moniin pystyin ihan samaistumaan.Hienoa niissä kommenteissa kans se, että niitä oikeasti oli mietittykkin, mikä oli se pointti siinä. Monesti tuntuu, että ihmiset vaan elää tätä elämää tottumuksesta eteenpäin, eivätkä mietikkään muuta, koska se on olevinaan niin väärin. Omasta mielestäni kuolemaa pitäisi pitää yhtä luonnollisena asiana kuin elämääkin ja kumpikin asia on ajattelemisen arvoinen.
Tässä nytt on ollut muutama sellainen "hyvä päivä", jolloin se hetkellinen onni on ollut viipynyt vähän pidempään. Mutta kyllähän se vielä vituiksi menee, kun koulukin taas alkaa, jes...
Mutta aijai kyllä osaa olla kaunis biisi, on tullut aika paljon lähiaikoina kuunneltua: Ilona. Tosi kauniit ja vahvat sanat siinä kyllä on. No mutta nyt asiasta kukkapurkkiin, ettei mene tylsäksi.
Jotkut näiden lukijoista tietävät huumekokeiluistani ainakin jotain. Ystävän kanssa on tullut polteltua ihan vaan joskus. Ei siinä mitään, koska se ei ole ongelma. Pidän kuukauden mittaisia taukoja enkä tiedä käytänkö enää tulevaisuudessa koskaan. Tämä ystäväni nyt on käyttänyt vahvempia aineita, enkä ole varma, onko se osastolle lähtemisen vaara niistä johtuvaa. Niin käytin sitten minäkin. Uskon, että ymmärrättekin, miksi. Onhan tästä päästävä jotenkin pois, pahasta olosta. Toinen minulle tärkeä ihminen auttoi ymmärtämään sen. Ei se vaan ollut pelkkää kokeilunhalua. Pakenin tätä kaikkea niillä helvetin nappuloilla.
Tätä juttua niistä pillereistä voisi pitää jonain varoituksenakin, en oikein tiedä. Niitten kanssa vaan kävi sellanen hassu juttu, minkä haluan teille kertoa. Menin nimittäin niin helvetin sekaisin niistä, ettei se kyllä ollut hauskaa. Istuin sängylläni, hikoilin ja pyörin ympyrää, en pysynyt hetkeäkään paikallaan. Olin aikalailla pihalla, en osannut päättää mistään ja olin hermostunut. Välillä pelotti, kun en tiennyt, milloin se olo oikeen menisi ohi. Jokainen minuutti tuntui oikeasti ihan kymmeneltä minuutilta, mikä oli kans todella outoa. Muistan, kun katsoin kelloa jokaisen minuutin aikana monta kertaa ja ihmettelin, miten aika kuluu niin hitaasti. Keksin sitten vielä olla itsetuhoinen vasenta reittäni kohtaan, että tuntisin jotain ja keskittyisin. Tuloksena sellanen haava, että pelkäsin joutuvani menemään tikkaamaan sen. Se aine vaan puudutti niin kovasti, ettei sekään sitten auttanut. Nojoo, yhtenä iltana meni siis niin. Otin vähän pienemmät määrät x2 peräkkäisinä iltoina, eikä kokemus sillon ollut niin rankka.
Nyt, kun olen kertonut edes ihan pienen osan siitä, millainen olo tuon pillerin (tai osan siitä)ottamisen jälkeen oli, luulisi olevan itsestäänselvä asia, etten enää tahtoisi niitä käyttää. Se olo kun ei tosiaan ollut kovin hyvä. Kuitenkin tahtoisin. Tahtoisin vaan olla niin sekaisin, että ainoa asia, mitä pystyn ajattelemaan on se, miten pyörin huoneessani ympyrää. En jaksa näitten ajatuksien kanssa. Nämä viimepäivät olen siis pärjännytkin hyvin, mutta sen tiedän, että kun koulu taas alkaa, en enää jaksa. Se vaan on liikaa, kun pitää jaksaa kuus tuntia jokapäivä olla "tavallisten" ihmisten joukossa ja olla edes jotenkin selväjärkisen näkönen. Ei epätavallinen kuulu tavallisten joukkoon esittämään muuta kun on.
Niin, tein siis sellaisen päätöksen, että voin joko jatkaa tätä elämää ja yrittää vaan olla niin sekaisin jatkuvasti, että kestän sen, tai lopettaa leikin kesken. Ennen vaihtoehtona oli myös onnistua olemaan sellainen, että kestäisin itseni, jonka jälkeen kaiken muun kestäminen olisi helpompaa. Se on liikaa vaadittu. Jäljelle siis jää: nistielämä tai ei elämää ollenkaan.
ps. voin poistaa tän postauksen, jos vaikuttaa siltä, et tämä oli virhe.

Sitä huonepostausta on vähän vaikea tehdä, kun en tunnu jaksavan laittaa tätä huonetta järjestykseen. Koitan lähiaikoina jotain vähän erilaista kuitenkin väsätä.
ps. tekstissä voi olla jotain ihme virheitä, kun en tarkistanut jälkeempäin tätä tekstiä

Mikä se auttaa jaksamaan?

En saatana jaksa enää tätä kaikkea. Mietin koko ajan, että miten muut sitten jaksavat. Nyt kun tiedän, että useampi ihminen tätä lukee, tahdon kysyä teiltä välillä jotain. Vastaukset kommentteihin auttaisi!

1. Uskotko elämällä olevan tarkoitusta?
2. Miksi jatkat elämää, vaikka se on paskaa?
3. Mitä ajattelet masentuneista ihmisistä?
4. Mikä sinut tekee onnelliseksi?
5. Mikä pahoittaa mielesi?
6. Jos pitäisi valita vain 1 ihminen, jonka takia jatkaa elämää, kuka se olisi?
7. Onko kuolemantuomio oikein?
8. Mitä mieltä olet itsetuhoisuudesta?
9. Jaksatko auttaa muita, kun itselläsi on vaikeaa?
10. Miksi luet näitä tekstejä?
11. Uskotko niiden "arjen pienten ilojen" todella auttavan?
12. Haluaisitko muuttaa itseäsi?
13. Mitä vihaat? Vihaatko mitään?
14. Miten kestät sen, että olet muille taakka?

Näihin ei siis todellakaan ole pakko kaikkiin vastata, helpottaisi jos kukaan edes vastaisi yhteenkin! Keksin vaan nyt nuo...

sfegrehtryjk

Nyt sain tietää, miksi iskä oli niin sekaisin. Nauroi hullun naurua ja huusi kaikille. Olisi valmis lähtemään pakkohoitoon hullunpaperit kourassa. Se syöpä, josta iskä kärsi aikaa sitten, on ehkä tullut uudestaan piinaamaan sitä. Kaikki on muuttunut yhtäkkiä kauhean synkäksi ja olen nyt fyysisestikkin turta. Voisin tehdä vatsalihaksia siihen asti kunnes taju lähtee tai viillellä niin kauan, että veri loppuu kehostani. Kirjoitan kuitenkin, ei huolta! On vaan niin ihmeellistä, miten kaikki yhtäkkiä menee näin. Iskäkin sekosi ihan yhtäkkiä. Rakkain ystävänikin otettaisiin Kellokosken osastolle, jos haluaisi mennä. Olisin varmaan itsekkin valmis pakkopaitaan ja pehmustettuun huoneeseen.
Savuna ilmaan ei voi estää,
verenä hiekkaan ei voi kestää,
kivusta nautintoon on matkaa
pelottavan vähän, jos edes sitäkään.
Muuttuisipa tää kaikki vaan paremmaksi joskus.

Iltasatu

Nonniin, pieni kertomus tästä päivästä olisi varmaan aika hyvä juttu. Silloin luulisin teille olevan selkeämpää ymmärtää, mitkä asiat mun mieltä nyt masentaa. Tämä ei nyt ole "päiväni kuvina" -tyylinen postaus, vaikka kuvat olisi tietty olleet hieno juttu. Keksin vaan koko tän postauksen äsken...
Kun avasin silmäni, olin suuressa sängyssä ja kännykän kello huusi. Jalkopäässäni nukkunut kissa oli lähtenyt ja jälkeensä se oli jättänyt painauman päiväpeittoon. Laitan kännykkään uuden herätyksen ja nukun vielä tunnin, tänään sai suihku jäädä. Uudestaan heräsin tunnin päästä vähän armollisemman kuuloiseen herätyskellon soittoon. Päätin nousta äkkiä, etten nukahtaisi enää. Aikaa aamulla oli vain tunti jäljellä ja siitä kolme neljännestä kulutin peilin edessä. Yritin löytää jotain, jossa en näyttäisi niin pahalta ja vaatteeni olisivat puhtaat. Lopulta ahdistuin niin paljon, että puin ne samat vaatteet päälleni, joita käytin jokaisena viikon edellisenäkin päivänä.
Keittiössä ahmin sen minkä ehdin turvonneeseen naamaani ja lähdin äkkiä. Ehdin pakata laukun ja harjata hiukset. Naamani jäi vain "luonnonkauniiksi", ja finnit saivat hohtaa koko päivän. Kävellessäni näin keväisin pihatietämme selkä kohti helvettiä, oloni tuntuu vähän keveämmältä. Bussipysäkillä sain osakseni pahoja katseita. Enkä tosiaankaan olisi saanut istua siihen paikalle, jossa vieressä jo istui joku.
Koulussa väsymykseni paransi päivää. Olin yliväsyneenä ihan sekaisin ja nauroin kaverin kanssa ihan oudoille asioille. Päivä koulussa meni siis ihan hyvin. Ei huonosti mennyt koekkaan pilannut tunnelmaa.
Noh, kotiin kun pääsin, ahmin ja sulkeuduin huoneeseeni rojun keskelle. Koneella puhuin tuntemattomille netissä ja luin blogeja. Siinähän aika meni viiteen asti, kun lähdin kauppaan äidin kanssa. Sitä reissua sitten kadunkin. En osannut odottaa, että siitä tulisi sellainen "heräteostos" hamstrailu kauppareissu.. Mitään en sanonut äidille pahasti, mutta kun olin ollut tarpeeksi välinpitämätön asioihin ja pitänyt suuni samalla ilmeellä koko ajan, äiti vaan naksahti, ensin huusi ja sitten kai itki. En kuullut, koska sellaisissa tilanteissa suljen vaan ajatukseni kokonaan, enkä kuuntele.
Kotona ei tilanne kyllä parantunut. Sielläkin aiheutin pahaa mieltä kysymällä, kuka vaihtoi viimeksi kissanhiekat ja jätti hiekkapussin sisään, eikä vienyt roskiin. Iskältä sain silloin huudot "Vaihda perkele ite jos ei kelpaa", hetken luulin, että se huutaja jättäisi sen sohvan ja nousisi sieltä. Tekemään en tiedä mitä. Ei kuitenkaan. Purin sitten kauppakassit ja vaihdoin kissanhiekat. Sitten taas yläkertaan omiin oloihini sulkeuduin.
Hetken olin ollut liikkumatta sängylläni ja yrittänyt olla ajattelematta, kun kuitenkin pakotin itseni nousemaan ja menemään alakertaan. Huuto oli niin kamala, että ajattelin ehkä voivani olla tarpeellinen. "Älä riko sitä, älä riko sitä! Ei helvetti että sä oot sekasin!" Kyse oli varmaan läppäristäni, jota äiti lainasi. En ehtinyt selvittää, koska kun tulin, äiti vaan itki keittiön pöydän vieressä ja iskä makasi sohvalla toisessa huoneessa, minne ei tosiaan ole katsominen sellaisina hetkinä. Kone oli ehjä ja kivittynein silmin yritin sitten auttaa äitiä sen kanssa. Jotain neuvoa iskältä oli kysynyt, mutta huutoa oli tullut. En vaan pysty tukemaan tai lohduttamaan ihmisiä silloin, kun itsestänikin tuntuu liian pahalta. Silloin murtuisin, eikä siitä silloin olisi apua. Piilouduin vaan sitten läppäriasian taakse ja yritin olla "huomaamatta" pientä romahdusta...
No, jos nyt mietitään yksikin hyvä asia tästä päivästä, sain ostettua paljon turvaruokaa kaupasta. Nyt vaan pitäisi mennä suunnitelmien mukaan, niin olisi helpompaa tämä elämä.

Itsesäälivaroitus!!

Voi ei apua yksi lukija on tullut lisää! Mitä ihmettä oonkaan tehnyt, että siellä ruudun takana joku haluaa lukea näitä... Tervetuloa kuitenkin!
Nyt ei postauksella ole mitään tiettyä "aihetta", mutta pakko on kirjoittaa. En taas tiedä, että onko tämä oikea paikka tällaselle turhuudelle, mutta jonnekkin ajatuksia on pakko purkaa. Ongelma on se sama, kuin ennenkin. Luulin päässeeni jo kaiken paskan yli.Yhtäkkiä taas kuitenkin tuntuu, ettei elämä sujukkaan. Varmaan jo toista viikkoa olin niin hyvällä mielellä ja varmana tulevaisuuden suhteen, että nyt koitti se pelätty masennus, epätoivo ja turhuus. Kun Käärmeen luona käynnistä pääsin, päätin, että kaikki tulisi olemaan nyt hyvin. En valittaisi enää kenellekkään ja pärjäisin, korjaisin elämäni ja olisin suuri menestystarina. Muttakun ei. Mietin taas, kuinka turhaa kaikki on, miten hukkaan koko elämäni ja olen vaivaksi muille. Ja mitä teen? En ainakaan mitään muuta kun itken itsesääliä. Mistä saisin sitä voimaa tehdä jotain muuta? En tahdo enää puhua. Kuitenkaan en pärjää.. en ainakaan usko.

Viestit vastaajan

Nyt kun tuolla kommenttilaatikossa on ollut niin paljon kysymyksiä, alan vastailemaan. Kiitti vielä kerran niistä! Kysymyksiä saa lähettää tästä eteenkin päin, jos vaan jotain tulee mieleen.

Toinen nimi - Maria

Pituus - 155cm.... lyhyt siis

Lempi vaatekauppa - hmm... no sanoisin, että Monki, mutta Carlingsin sanoisin, jos hinnoista ei välitetä.. Carlings on siis kallis ainakin omasta mielestäni

Amikseen vai lukioon? - ehdottomasti amis! Mitenkään en jaksais enää pelkästään opiskella kolmea vuotta, sitäpaitti lukion jälkeen pitäis varmaan vielä jatkaakkin..

Missä maissa olet käynyt? - Kiina, Itävalta, Tsekki, Ruotsi

Lempiruoka - No, jos suklaa lasketaan ruuaksi.. Jos ei, niin ensimmäiseks tuli mieleen lohikeitto.. Sitä vaan voi syödä niin paljon, aijai!

Kamalin tapahtuma elämässäsi - Jos miettii sillain, että mikä on vaikuttanut muhun kaikista eniten, vaikka sitten pidemmänkin ajan jälkeen, niin se oli kyllä muuttaminen toiselle paikkakunnalle. Sitten taas jos aattelee jotain sellasta hetkeä, mikä on tuntunu kaikista kamalimmalle ja juuri sillon järkyttänyt ja sen takia jäänyt mieleen, se olisi se hetki, kun näin ukkini teholla kaikenmaailman letkuissa ja niin heikon näkösenä tajuttomana.

Paras tapahtuma elämässäsi - Oon niin todella pessimisti, etten saa mitään mieleen.. Varmaan se, että tutustuin mun parhaaseen ystävään.

Pelottavin tapahtuma elämässäsi - Heti tuli mieleen kauheita flashbackeja sellasesta illasta, kun olin varmaan 5-vuotiaana mökillä vanhempien ja isovanhempien kans ja illalla piti soittaa poliisit sinne riidan takia, jonka aikana katsoin, kun äitini makasi lattialla veitsi kaulalla.

Milloin hävetti eniten? - Öö... Ainiin nyt muistankin! Hahahaha voi ei... No siis sellanen tilanne nolotti, kun menin puhumaan yhdelle ihan tuntemattomalle miehelle jostain asiasta, jota en muista, enkä huomannut ensin pimeässä, että se kyseinen mies oli kusemassa ojaan.

Sisaruksia? - Eip, ainoa lapsi olen.

Paras ohjelma? - No, koska kotimaiset on niin erilaisia, kun ulkomaiset, niin sanon kaksi. Ulkomaisista sanoisin House ja kotimaisista varmaanki Kimmo ja Kumman kaa.. En oikeen tiiä, kun niitä on niin paljon! Sitte joskus tuli teemalta kai sellanen lyhyt sarja, kun Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin, se oli kyllä tosi hyvä.

Paras biisi? - Nyt ihan viimeaikoina oon kuunnellut sitä maailma on sun-biisiä paljon. Siitä tulee jotenkin parempi mieli. Kuitenkin jos nyt aattelis ihan kaikkia mahollisia, niin ois ihan mahdoton päättää.

Seuraatko salkkareita? - Valitettavasti joo, niihin vaan jää koukkuun!

Lempi vuodenaika - Kevät

Mitä toivot tulevaisuudelta? - Itsevarmuutta, onnellisuutta, ylipäätään oikeaa elämää. No laihuutta tietenkin...

Kumpi?
Kevät/kesä - Kevät
Omena/banaani - Omena, (vähemmän kaloreita siinä)
Violetti/punainen - Punainen
Maalaaminen/piirtäminen - Piirtäminen
Pop/hevi - Pop, koska vaihtoehtoina ei ollut rock.
Värikäs/mustavalkoinen - Värikäs
Kuuro/sokea - Kauhea ajatus, että kuuntelisin ihmisiä vielä vähemmän kun nykyään, mutta kuitenkin kuurous, uskon vaan, että sokeana eläminen olis liian paljon vaikeempaa.
Hiiri/rotta - Öö... Kumma kysymys, mutta hiiri.
Norsun kokoinen hiiri/hiiren kokoinen norsu - Pakko nyt sanoa, etten oikeen ymmärtänyt kysymystä... Itse ainakin oon ensimmäinen vaihtoehto..?

Lempi eläin? - Kilpikonna ehkä, tai koala

Mikä on ulkonäössäsi 3 parasta asiaa? - Ei tällasia kysymyksiä, apua! Mietin tätä siis useamman päivän, ja tulin tulokseen, että selkä ei ole ainakaan mitenkään kamalan näkönen, ja pidän sääristäni, kun niihin ei kerry rasvaa eikä kyllä lihastakaan... Muuta en tiedä.

Saatto viikkorahaa? - En, saan rahaa sillon, kun tarvitsen.

Kuvaile tyyliäsi - No, jos jaksaisin panostaa tyyliin, se tyylini olisi rock ja vähän hippi...

Lempi biisi? - Se taisi tulla jo jollain tavalla

Ihanin omistamasi tavara? - Läppäri

Millainen pyörä sulla on? - Sellanen joku punanen, jolla olen ajanut kolmen vuoden aikana huimat kaksi kertaa ja varmaan alle kilometrin... Että joutaisi kyllä pois

Hiustenväri? - Ruskea

Mitä kieliä osaat? - Suomi, englanti, ruotsia on opeteltu, mutta en voi sanoa, että osaisin sitä.

Maaseutu vai kaupunki? - Kaupunki!! Haluan helvettiin täältä...

Lempi väri? - Fuksian punanen

Onko sinulla paljon rahaa? - Niin todella vaikea kysymys, kun mikä nyt sitten on paljon... Ainakaan nämä rahat ei tunnu riittävän, mutta kulutankin ihan liikaa!

Käytkö facebookissa? - Käynhän minä

Kadutko tällähetkellä jotain mitä olet sanonut? - En juuri nyt

Mikä oli tämän päivän kohokohta? - Se, kun tulin kotiin ja koneelle, ja saan ihan vaan olla rauhassa

Viimeisin mokailusi? - Sanoin tänäänkin jotain ihmeellistä koulussa, muttei muistu mieleen.. Eilen sekotin netissä kaksi ihmistä keskustelussa..

Oletko onnellinen? - En.. Joskus hetkittäin ilonen, mutta en onnellinen. Onnellisuus on niin iso asia.

Haluisitko elää jonkun päivän uudestaan? - Voisin elää jonkun lapsuuden kesäpäivän uudestaan, vaikka jonkun synttäripäivän. Lapsena ne päivät oli ihania!

Missä olet tällähetkellä? - Omassa huoneessa nojatuolilla

Oletko rakastunut ensisilmäyksellä? - En, en todellakaan usko, että se on mahdollista. Ensisilmäyksellä ihminen näkee vaan ulkokuoren, eikä siihen voi pidemmän päälle rakastua. Ei se vaan ole rakkautta, ennenkun ihminen rakastuu siihen ihmiseen, eikä siihen, mitä uskoo ihmisen olevan.

Oletko valvonut koko yön? - Jep, monesti

Rakastatko ketään eri sukupuolta olevaa ihmistä? - Kyllä

Entä vihaatko ketään? - Enpä kai, kyllä vihaamiseen vaaditaan niin paljon. Vähän saatan vihata isääni kyllä.

Oletko katunut tekojasi? - Ihan liian monta kertaa kyllä.

Onko joku särkenyt sydämmesi? - Ei kai, järkyttänyt kyllä ja saanut pahaa mieltä, mutta kyllä sydän on pysynyt ehjänä.

Sano kolme tavaraa, mitä näet sinun vasemmalla puolella - Siinä on vaan seinä

Ikävöitkö ketään? - Taidan ikävöidä

Henkilö joka piti sinua viimeksi kädestä? - Naapurin lapsi

Pitääkö kukaan sinusta? - Kyllä, mutta toivoisin, että ei.

Pidätkö koulusta? - Olisin valmis puukottamaan itseäni jalkaan, jos sinne ei tarvitsisi ainakaan tänä lukuvuotena mennä.

Minkälaiset hiukset sinulla on? - Ruskeat, puolipitkät, tylsät

Tykkäätkö kauhuelokuvista? - Vaan, jos se on hyvin tehty

Minkävärinen paita sinulla on nyt? - Musta

Missä asut? - Metsässä

Oletko viime kuukauden aikana:

Ollut kuumeessa? - En
Nauranut niin, että silmistä tulee vettä? - En
Nauranut niin, että vatsalihaksiin sattuu? - Vielä ennen sunnuntaita olisin sanonut, että en, mutta kiitokset parhaalle ystävälleni siitä, että vastaus on kyllä.
Ostanut karkkia? - Kyllä vaan... Kadun.
Syönyt jätskiä? - Jep, mikä läski.
Nolannut itsesi? - Tottakaai!

Nonniin, sainhan kaikkiin vastattua.. Postailen taas jossainvaiheessa. Yksi teksti on tehtynäkin, mutta en tiedä saanko sitä takaisin

Toiveita toteuttamassa...

Nonniin, nyt koska olen todella onnellinen siitä, että tuolla kommenteissa on tullut toiveita niistä asioista, joista täällä haluttaisiin lukea, aloin kirjoittaa. Ja onhan täällä nyt uus lukijakin, että tervetuloa vaan ! Nyt teen listan kaikista asioista, jotka on tässä elämässä niitä tärkeimpiä. Varmasti jotain unohtuu, mut eikös se niin mene, että jos sen unohtaa, niin se ei voi olla kovin tärkeetä...

Ensimmäisenä tietysti pitäisi sanoa perhe, mutta koska oon niin pirullinen, en sano. Ensimmäisenä tuli nimittäin mun paras kaveri mieleen. Sen takia uskon olevani vielä elossa tai ollenkaan niin hyvässä kondiksessa kun nyt oon. (en laittanut mitään kuvaa, mistä näkyis enempää, ettei sitten tule kellekkään paha mieli...)














Toisena tuli mieleen mun rakas kissa... Ei voi olla totta!!
Kai se johtuu siitä, miten erikoinen suhde mulla on
siihen kissaan. Se on kun joku lapsi mulle. En pysty
edes sanomaan, että tää mun Mörkö maukuu, vaan
aina kun se pitää ääntä, se huutaa. Niin inhimmillisesti
sen ajattelen.

                                                                                                       








Kolmas tärkeä asia on osa sukua. Ukkini, joka joutui sairaalaan viimevuonna ja lääkärin virheen takia on nyt kuntoutuskodissa. ja on ollut mulle aina tärkein ihminen niistä jotka on mun kanssa samaa verta.

Neljäntenä mieleen pälkähti niinkin hieno asia, kun suomalaisuus. Tietty tässä maassa on vikoja, niinkun kalliit hinnat, työttömyys ja muu tollanen. Niinkun vaikka sairaanhoito, josta todellakin huonoja kokemuksia on! Oli kuitenkin niitä asioita miten paljon vaan, oon aina ylpeä siitä, että asun just täällä. On ihanaa, kun välillä on oikeen kunnon pakkasia, eikä kesälläkään liian kuuma, ja kukapa ei voisi olla ylpee suomalaisuudestaan, kun tietää, millasen maineen suomalaiset ovat maailmalla saaneet, hahah.. Siniristilippu liehumaan, hulapaloopalai!

Tämän tekeleen piirsin sillon, kun Suomi voitti hopeaa  olympialaisissa tänävuonna.


No sitten ainakin yksi juttu tulee vielä mieleen, mikä ei varmasti tule yllätyksenä teille...
Todellakin, tämän talon toisaalta niin ihana, toisaalta kaikista julmin ja kammottavin esine. Sama juttu sen kokovartalopeilinkin kanssa.








                                                                                                                     














Muistan, kun Fb oli ihan täynnä niitä sellasia "music is my life" - juttuja. Koskaan musiikki ei ole ollut elämässäni kaikki kaikessa, mutta kyllä se on aina ollut tärkeetä. Soittaa en osaa, tai laulaakkaan, mutta kuunnella kyllä! Kuuntelen suurinpiirtein ihan kaikkea, mutta nyt jostain syystä on meneillään sellanen rock - kausi.

Viimeisten joukossa muistin, miten tärkeitä ihmisiä täällä netissäkin on mulle. Netin kautta yritän auttaa muita ja parantaa omaa oloani. Kun muita ihmisiä ei näe ihan kasvotusten, on helpompaa puhua, eivätkä ne
hiljaiset hetket tunnu kiusallisilta.



Sitten on vielä sellainen ihana asia kun leffat. Olen siis ihan leffafriikki ihminen. VHS:ssiltä on ihanan nostalgista katsoa leffoja! Vanhat Disneyn leffat on ainakin yhtä hyviä, kun psykologiset thrillerit. Niissä thrillereissä on se hieno asia, että ne voi pelottaa ihan yhtä lailla, kun kauhukin, mutta siinä kun"pelotellaan" ihmisiä usein niin paljon syvällisimmillä asioilla, että itsellä ainakin ne toimii paljon paremmin, kun kauhuleffat. The jacket oli ihan huippu!
Ja ainiin, kai te Chaplinin tiedätte?

Nyt kun etsin kuvan ukistakin, niin löysin siinä samalla kaiken roinan joukosta pahvilaatikoista paljon muitakin lapsuudenkuvia. Nostalgisointi on todella ihana ja tärkeä juttu!

Siinähän ne sitten oli. Lisää kirjoitusehdotuksia otan todella ilolla vastaan.
Aijon myös tehdä kysymyspostauksen, että ihan kaikkea mahdollista saa
kysyä, niin vastaan sitten.
ps. mmmrr, kyllä osaa ärsyttää, kun ensin asettelin kuvat ja tekstit hienosti, mutta sitte piti kaikki laittaa uusiksi, kun on tuolla blogissa niitä leveyksiä säädelty... En oikeen osaa näitä juttuja vielä...

Lastenhuoneen peili

Toissapäiväinen vuorokausi oli muuttunut toiseen (hehe, tässä teille mietittävää, mikä päivä oli kyseessä) ja kello oli kuutta minuuttia vailla kolme, kun tajusin, miten kierosti olen elänyt elämääni, en vaan tunteja, minuutteja tai päiviä. Vuosia olen elänyt sillälailla. Olen ollut sen yhden ainoan ihmisen kanssa niin paljon, kun maailma vain antanut. Kahden itseni kanssa ja pitänyt vihollisen lähimpänä. Mutta hei... voiko niin olla? Vai onko tämän tyttösen mieli jo niin jakautunut, että on...? Oli miten oli, ainakaan muita olentoja, joita pystyy terveillä silmillä näkemään en ole elämääni juurikaan päästänyt.
Joskus kun en ollut puhaltanut edes kuutta kynttilää synttärikakusta, yksi minulle ennen tärkeä ihminen sai mut uskomaan, että lastenhuoneen peililasin takana asuu kaikki satuhahmot ja kaikki, jotka ovat tarpeeksi kilttejä, pääsevät sinne. Nyt olen kai jäänyt sen peilin ulkopuolelle ja elän omassa pikku maailmassani. Pääsisin toiselle puolelle, jos välittäisin. En erehdy koskaan rikkomaan lasia, koska pelkään tuhoavani koko satumaailman julmuudellani. Palelluttaisin kukat niinkun Mörkö teki Muumeissa tai jotain vastaavaa.
Joskus joku peilin sisältä saa hakattua lasiin pienen särön, ja erehdyn kuulemaan tai näkemään jotain toisten maailmasta. Silloin ajattelen hetken asioita, joita kuulen tai näen - aivan vaan pienen hetken... ja sitten vaan suljen mieleni. Voin itkeä, mutta pystyn milloin vaan päättämään, että lopetan. Vedän kerran henkeä, eikä silmistäni pääse vuotamaan enää yhtään mitään. Tiesittekö muuten, että vesi tai kyyneleet eivät oikeesti ole märkää? Pelkkää ihmisen luomaa harhaa, kuten kipu.
Tämän tekstin takana oli kyllä yksi juttu viikonlopulta, muttei sen kirjoitus vaan luonnistunut. Pointti oli se, että oon huomannut, etten nykyään vaan kuulu enää yhtään mihinkään. En kuulu tähän kaupunkiin, jossa kukaan ei tunne mua, en tähän taloon, jossa riitelen iskän kanssa niin paljon, että en tahtoisi puhua sille ollenkaan, en uimahalliin tai rannalle, jossa en kehtaa näyttää itseäni, en omaan huoneeseenikaan, missä on kirottu kokovartalopeili.

Lista

Nyt on tullut mietittyä oikeen urakalla sitä jotain asiaa, mikä sais tälle elämälle suunnan tai ehkä ihan syynkin... Jos se olisikin niin helppo keksiä, niin en tietenkään olis tässä. Ajattelin, että jos teen vaikka jonkinlaisen listan, joka vois selkiyttää tätä. Teen siis listan asioista, joita haluan "saavuttaa" tai jotain... Moni asia on ihan pientäkin, mutta kyllähän sen tietää, että ihmisellä (ainakin tällaisella) vaan on joskus niitä asioita, joita ei saa tehtyä.

1. Vielä kerran pitää hauska parhaan kaverini kanssa (alias ihminen joka on mulle kuin sisko ilta perheeni entisessä kämpässä, ennenkuin se myydään. Joku kamala ihminen on todella nyt sitämieltä, että haluaa sen paikan omakseen...

2. Yllätys yllätys, edetä elämässä. Ei kai kaipaa sen enempää selittelyjäkään.

3. Kasvattaa lihaksia. Kyllävain, lihakset tuovat itselleni itsevarmuutta kummasti ja treenaaminen hyvää oloa.

4. USKALTAA kasvattaa niitä lihaksia. Hahah, en pelkää, että muutun isoksi pahaksi lihaskimpuksi, vaan treenaaminen on mulle vaan todella nöyryyttävää, jos joku on kattomassa. Ja yksin en koskaan pysty samoihin suorituksiin, kun porukassa.

5. Ostaa ihania vaatteita, joita voin käyttää heti ostettuani ne, enkä "sitten kun olen laiha".

6. Ensisuudelma. *vajoaa maan alle häpeästä*

7. Itseluottamus

8. No, pidin tätä niin itsestään selvänä, että meinas unohtua.. Laihtua. Laihtua niin helvetin paljon.

9. Pitää paastopäiv(i)ä niin, että en seuraavina päivänä ahmi.

10. Mennä ravintolaan niin, että en kadu sitä jälkeempäin.

11. Päästä amikseen sinne minne haluan.

12. Käyttää kaikkia vaatteita, joita vaatelaatikossani on ilman, että ne ratkeilevat tai pyörryn, kun en saa happea niiden puristaessa.

13. Päästä sosiaalisten tilanteiden kammosta.

14. Lähteä ulkomaille 18-vuotiaana tämän saman ihmisen kanssa kun ykkösessäkin. Tätä ollaan suunniteltu jo piitkään.

15. Ostaa 18-vuotis lahjaksi itselleni vesipiippu. Heh, älkääpäs tuomitko siellä! Voin polttaa siinä vaikka teetäkin... Joojoo!

16. Tavata yks nettituttu, joka saa ilmoittautua kommenteissa, jos luki! Tunnistaa kyllä itsensä tästä varmaan :)

17. Elää ikimuistoinen kesä.

Nyt ei sitten tulekkaan muuta mieleen. Nyt vaan toteuttamaan. Ehkä kirjotan nämä vaikka lapulle, että saan sitte niitä joka päivä pällistellä ja kattoa, kun en saa aikaseksi... No ei, kyllä jossain varmaan onnistunkin. Nyt aikaa on vielä 23 354 päivää. Onhan nettitestit aina oikeessa, tietty. Toi luku kuullosti kyllä hirvittävän pieneltä. 

nyt en keksi otsikkoa ...

 "Rappiolla on hyvä olla, ei huolet paina, ei rasitu polla"
Pystyn samaistumaan näihin sanoihin, vaikka laulun sanoittajaa en tiedäkkään. On helpompaa olla vain täysi nolla, kuin saavuttaa jotakin. Kun joskus olisikin vaikka ihan vahingossa vaikka kolmonen, epäonnistumiset iskevät aina saavutuksien jälkeen paljon kovemmin. Ja koska nollalta odotetakkaan mitään, ei tarvitse stressata muidenkaan takia elämänsä suorittamisesta.
Kuitenkin, kun olen nyt jo pitkän aikaa tehnyt vain mitä käsketään ja vain aivan vähän yli, jotta saisin olla kaikilta muilta ihmisiltä rauhassa, olen alkanut miettimään, onko nollan elämä sittenkään sen parempaa, kuin niiden, jotka ovat jotakin. Luokallani on tyttö, joka aikoo tanssijaksi. Toinen aikoo kilparatsastajaksi ja yksi lääkäriksi. Monilla unelmat tulevaisuudesta saavat nykyhetken tuntumaan paljon siedettävämmältä. Niiden unelmien voimin he myös jaksavat tehdä sitä, mikä heistä tekee jotain. Tanssia tai ratsastaa, tehdä vaikka ruokaa. Onhan noita.
Mulla oli joskus paljonkin asioita, joita tein ja haaveilin tulevaisuudesta, jossa olisin juuri se tyttö, joka muistettaisiin jostakin. Tanssin, valokuvasin ja piirsin. Luovuin kaikesta, koska en kestänyt enää epäonnistumista. Minimalisoin kaiken tuskan, koska tiedän, etten kestä sitä.
Faktahan on kuitenkin myös se, että koska luovutan kaiken suhteen, tulen olemaan nolla lopun ikäni. On vain niin nöyryyttävää huomata, että jos joskus vahingossa, vaikka ihan vain vähän, olisin tyytyväinen johonkin, mitä olen tehnyt, joku tekee sen aina niin helvetin paljon paremmin. Toisia se motivoi, minua se vain masentaa.
Rappiolla olo kyllästyttää. Elämä on aina samaa, kuin pelkkää arkea viikot ja viikonloput, lomat ja sairaslomat. Eikä millään ole väliä. Ei tavoitteita, ei syytä tehdä mitään. Saattaahan se kuullostaa rennolta, mutta kuitenkin toinen osa minusta kaipaa syytä elämälle. Mieleni on täysin jakautunut kahtia. Toinen puoli tahtoo jatkaa eteenpäin ja löytää sen syyn tehdä mitään, toinen taas tahtoo vain nukkua ja syödä, pysyä ehkä hengissä.
Oikeastaan se, etten valokuvaa tai piirrä, ei haittaa minua. Vähiten tanssiharrastukseni. Vain se, että haluni muiden ihmisten auttamisesta on täysin loppunut. Se on kulunut pois, kun omat ongelmani raastavat kaikki ajatukset loppuun. Päiväkodista asti olen ollut empaattinen. Niin ovat vanhempani kertoneet. Huomasin aina, kun joku pahoitti mielensä leikissä tai kun sanoin jotain väärin. Niinhän lapset huomaavat. Erosin vain siinä muista lapsista, että tahdoin korjata sellaiset asiat. En vain jättänyt sitä yhtäkään silmälasipäistä lasta yksin leikkimään, ja ominut parhaimpia leluja, vaan autoin sen minkä vain ikinä pystyin, tehdäkseni leikkihetkistä kaikille yhtä hauskan. Nyt olen juuri sellainen kylmä, välinpitämätön ihminesen kuvatus, jollaisia olen aina kauhistellut. Sanon rumia asioita niin, että joku saattaa itkeä vuokseni. Tiedän, miten suurta tuskaa voin aiheuttaa. Kuitenkin olen aivan turta tuntemaan myötätuntoa muita kohtaan. Toinen jakautunut osa persoonastani haluaisi pyytää anteeksi, mutta toinen ei edes kaipaa anteeksiantoa. Silloin ehkä voisin tuntea jotain ja voisin jatkaa omassa yksipuoleisessa ja ahtaassa elämänkatsomuksessani.
Taitaa olla aika selvää, että en pysty enää elämään rappiolla. Kai sellaista elämää pitää nauttia kohtuullisina annoksina, tai ehkä rappio ei ole elämäntyyli ollenkaan. Kaipaan vain jonkun, joka muuttaa epätoivoisen rappion joksikin muuksi. Muuttaa minut nollasta joksikin muuksi. Monesti olen kuullut puhuttavan siitä, miten se ja se pelasti elämäni ja ilman sitä ja sitä elämäni ei ole mitään. Mistä löydän itselleni sen?

Ps... Nyt kun kuuntelin sanoja vähän tarkemmin, tajusin, että ei tämä elämä edes rappiota ole. Rappio on nimittäin myös sitä, että rakastaa. Damn, no en sentään vedä tekstiä siniseksi ja paina delete, vaan annan nyt tämän olla näin, koittakaahan kestää, hehe

Kuusi päivää

Kuusi päivää sitten istuin edellisen kotini portailla ja sain itseni melkein itkemään miettiessäni maailman pahuutta. Naapurissa pienen lapsen vanhemmat huusivat toisilleen lapsen itkiessä pihalla ja joku varasti lompakkoni. Ainoa asia, jossa olin onnistunut, oli syöminen.
Viisi päivää olin taas vangittuna tähän helvettiin. Olin taas kotona. Ja ahmimiskierteessä.
Neljä päivää sitten tahdoin syödä taas oikein. En onnistunut.
Kolme päivää sitten koin nöyryytyksen ja riidan. Kävimme äitini kanssa Käärmeen kanssa tapaamisessa. Saan lopettaa siellä käymisen, mutta salaisuuteni ovat nyt myös äitini salaisuuksia.
Kaksi päivää sitten kaduin huutoani. En saanut pyydettyä anteeksi. Päätin kostaa maailmalle kaiken vääryyden, mutta en kuolla.
Päivä sitten olin uskomattoman onnellinen. Olin yksin kotona ja syömiset sujuivat. Oksensin toista kertaa ja olin varma siitä, että elämäni lähtisi nyt oikeaan suuntaan. Siitä, että vaa'an lukemat lähtisivät oikeaan suuntaan.
Tänään katson laihdutusohjelmia ja juon pepsi maxia, mittaan itseäni katseellani ja mittanauhalla. Katson kaikkea peilin kautta, jotta voin taas luottaa siihen. Suunnitelma pelaa.
Koskaan thinspokuvat tai -lauseet eivät ole auttaneet minua, mutta nyt Kate Mossin lause "Nothing tastes as good as skinny feels" tekee oloni turvalliseksi ja voin olla varma, että suuntani on oikea.

Sekaisin

Sanon vaan, että tämä maailma on kamala paikka olla. Elämä potkii päähän. Vuodan verta ja huudan. En ymmärrä miksi. En ymmärrä miksi juuri minun elämäni täytyy olla tällaista paskaa enkä ymmärrä, miksi en vain voi olla hiljaa. En tiedä, miten enää jatkan. Aiheutan kaikille vain pahaa mieltä. Itselleni ja eniten kaikille muille. Eikä tässä elämässä edes ole mitään järkeä. Miksi ihmisiä edes on olemassa, kun me vain tuhoamme kaiken ympärillämme? Tapamme toisiamme ja saamme toisia tappamaan itsensä. Emme arvosta elämää. Vai onko siinä arvostettavaa? Jos tämä maailma on jo niin tuhoontuomittu, ettei siinä kannata edes elää... Tällä kirjoituksella ei kai ollut edes pointtia. Toivoin, että saisin sanotuksi, että lopetan elämäni, tai että kaikki on nyt selvää ja tiedän sen syyn, miksi olen täällä ja miksi minun aikani ei olisi vielä mennä. En silti voi sanoa kumpaakaan. Kaikki on niin sekaisin.