nyt en keksi otsikkoa ...

 "Rappiolla on hyvä olla, ei huolet paina, ei rasitu polla"
Pystyn samaistumaan näihin sanoihin, vaikka laulun sanoittajaa en tiedäkkään. On helpompaa olla vain täysi nolla, kuin saavuttaa jotakin. Kun joskus olisikin vaikka ihan vahingossa vaikka kolmonen, epäonnistumiset iskevät aina saavutuksien jälkeen paljon kovemmin. Ja koska nollalta odotetakkaan mitään, ei tarvitse stressata muidenkaan takia elämänsä suorittamisesta.
Kuitenkin, kun olen nyt jo pitkän aikaa tehnyt vain mitä käsketään ja vain aivan vähän yli, jotta saisin olla kaikilta muilta ihmisiltä rauhassa, olen alkanut miettimään, onko nollan elämä sittenkään sen parempaa, kuin niiden, jotka ovat jotakin. Luokallani on tyttö, joka aikoo tanssijaksi. Toinen aikoo kilparatsastajaksi ja yksi lääkäriksi. Monilla unelmat tulevaisuudesta saavat nykyhetken tuntumaan paljon siedettävämmältä. Niiden unelmien voimin he myös jaksavat tehdä sitä, mikä heistä tekee jotain. Tanssia tai ratsastaa, tehdä vaikka ruokaa. Onhan noita.
Mulla oli joskus paljonkin asioita, joita tein ja haaveilin tulevaisuudesta, jossa olisin juuri se tyttö, joka muistettaisiin jostakin. Tanssin, valokuvasin ja piirsin. Luovuin kaikesta, koska en kestänyt enää epäonnistumista. Minimalisoin kaiken tuskan, koska tiedän, etten kestä sitä.
Faktahan on kuitenkin myös se, että koska luovutan kaiken suhteen, tulen olemaan nolla lopun ikäni. On vain niin nöyryyttävää huomata, että jos joskus vahingossa, vaikka ihan vain vähän, olisin tyytyväinen johonkin, mitä olen tehnyt, joku tekee sen aina niin helvetin paljon paremmin. Toisia se motivoi, minua se vain masentaa.
Rappiolla olo kyllästyttää. Elämä on aina samaa, kuin pelkkää arkea viikot ja viikonloput, lomat ja sairaslomat. Eikä millään ole väliä. Ei tavoitteita, ei syytä tehdä mitään. Saattaahan se kuullostaa rennolta, mutta kuitenkin toinen osa minusta kaipaa syytä elämälle. Mieleni on täysin jakautunut kahtia. Toinen puoli tahtoo jatkaa eteenpäin ja löytää sen syyn tehdä mitään, toinen taas tahtoo vain nukkua ja syödä, pysyä ehkä hengissä.
Oikeastaan se, etten valokuvaa tai piirrä, ei haittaa minua. Vähiten tanssiharrastukseni. Vain se, että haluni muiden ihmisten auttamisesta on täysin loppunut. Se on kulunut pois, kun omat ongelmani raastavat kaikki ajatukset loppuun. Päiväkodista asti olen ollut empaattinen. Niin ovat vanhempani kertoneet. Huomasin aina, kun joku pahoitti mielensä leikissä tai kun sanoin jotain väärin. Niinhän lapset huomaavat. Erosin vain siinä muista lapsista, että tahdoin korjata sellaiset asiat. En vain jättänyt sitä yhtäkään silmälasipäistä lasta yksin leikkimään, ja ominut parhaimpia leluja, vaan autoin sen minkä vain ikinä pystyin, tehdäkseni leikkihetkistä kaikille yhtä hauskan. Nyt olen juuri sellainen kylmä, välinpitämätön ihminesen kuvatus, jollaisia olen aina kauhistellut. Sanon rumia asioita niin, että joku saattaa itkeä vuokseni. Tiedän, miten suurta tuskaa voin aiheuttaa. Kuitenkin olen aivan turta tuntemaan myötätuntoa muita kohtaan. Toinen jakautunut osa persoonastani haluaisi pyytää anteeksi, mutta toinen ei edes kaipaa anteeksiantoa. Silloin ehkä voisin tuntea jotain ja voisin jatkaa omassa yksipuoleisessa ja ahtaassa elämänkatsomuksessani.
Taitaa olla aika selvää, että en pysty enää elämään rappiolla. Kai sellaista elämää pitää nauttia kohtuullisina annoksina, tai ehkä rappio ei ole elämäntyyli ollenkaan. Kaipaan vain jonkun, joka muuttaa epätoivoisen rappion joksikin muuksi. Muuttaa minut nollasta joksikin muuksi. Monesti olen kuullut puhuttavan siitä, miten se ja se pelasti elämäni ja ilman sitä ja sitä elämäni ei ole mitään. Mistä löydän itselleni sen?

Ps... Nyt kun kuuntelin sanoja vähän tarkemmin, tajusin, että ei tämä elämä edes rappiota ole. Rappio on nimittäin myös sitä, että rakastaa. Damn, no en sentään vedä tekstiä siniseksi ja paina delete, vaan annan nyt tämän olla näin, koittakaahan kestää, hehe