Mutta kolmen päivän kuluessa kaikki taas romahti.

Tämä soi automme kaiuttimista pimeässä, kun tahdoin huutaa ja tuhota kaiken elävän tältä planeetalta enkä kuitenkaan edes kuiskannut mitään tai liikauttanut edes katsettani lumimaisemasta auton ulkopuolella. Kirjoitan joskus, jos mustista ajatuksistani enää saa muovattua sanoja.

Olen ymmärtänyt

En ole pystynyt kirjoittamaan mitään. On tuntunut niin pahalta. Olen miettinyt ainakin viisi kertaa jo, mitä kirjoittaisin ja mielessäni on ollut jo valmiita tekstejä. En kuitenkaan ole saanut mitään aikaan. Nyt kun kerrankin on sellainen hetki, kun koneen ruutua ei kannattaisi tuijottaa niin tietenkin teen sen nyt. Kello on nyt 23.26. En saa nukuttua, koska nukuin taas päivällä. Enkä ottanut melatoniinia, jota äitini toi apteekista toissapäivänä. Nukun nykyään todella huonosti. Nyt kuitenkin kirjoitan sen, mitä tulinkin kirjoittamaan.
   Ymmärsin juuri äsken, että kaikki "omat" ongelmani ovat sittenkin olleet väistämättömiä. Kuten isäni, nyt kun tunnen oloni pahaksi, olen sulkeutunut omaan huoneeseeni ja vietän tällä samaisella patjalla peiton, tietokoneen, ruuan ja peilin kanssa jo kolmatta päivää. Tosin isäni vain makaa tällaiset päivät ja katsoo tv:tä. Joskus kesällä muistan kun makasin huoneessani ja mietin onko isäni edes hengissä seinän toisella puolella, jonne hän lukittautui suurinpiirtein kuukaudeksi. Veimme oven taakse ruokaa eikä isäni tullut ottamaan niitä vastaan silloin, kun kukaan olisi saattanut nähdä. Vasta nyt kirjoittaessani ymmärrän, kuinka kamalaa se on ollut. Kuitenkin suojelin mieltäni sulkemalla ajatuksen isästäni hetkiksi kokonaan pois. Tahdoin unohtaa sen huoneen.
   (tätä kirjoitusta jatkoin vasta tänään) Luonteessani huomaan myös toisen piirteen, jonka olen varmasti perinyt isältäni. Tämä piirre on täydellisyyden tavoittelu. En itseasiassa edes vain tavoittele täydellisyyttä, vaan siitä on tullut minulle pakkomielle kaikessa. Isäni on perfektionisti aina kun pystyy masennuskausien välillä tekemään jotakin. Tietenkään siinä, että tavoittelee kaikessa tekemisessään täydellisyyttä ei ole mitään pahaa, mutta ongelmaksi on kohdallani tullut se, miten käsittelen epäonnistumisia. En kestä sitä, etten ole täydellinen ja tee kaikkea juuri niin kuin tahtoisin. Tämän takia saan pettyä kaikessa, mitä teen ja ruoskin itseäni onnistumaan. Kuitenkin usein luovutan. Luovutan kaikissa asioissa, jotka olivat minulle ennen tärkeitä; koulu, piirtäminen, valokuvaus, tanssiminen, ihmisten auttaminen... Lista on yhtä pitkä kuin lista niistä asioista, joista joskus olen välittänyt. Vielä pahempaa luovuttamisen jälkeen on se tieto, millainen minusta on tullut. Olen epäonnistuja ja luovuttaja. Nyt tahtoisin jo luovuttaa elämälle.
   Kun isäni (jota päätän nyt kutsua Varikseksi) pahoina päivinään makaa hiljaa eikä tahtoisi syödä, itse taas syön kaikkien pula-aikojen lastenkin puolesta. Häpeän ahmimistani ja vaikka päätän joka ilta, että huominen on parempi, en pysty pitämään lupaustani. Joskus rikon lupaukseni jo aamulla ja kuljen kouluun valmiina oksentamaan bussiin. Käärme ei ymmärrä, että ahmimiseni voi olla ongelma, koska en oksenna. Joskus ajattelen oksentamista mahdollisuutena aivan vain siksi, että en tuntisi itseäni epäonnistuneeksi. Silloin Käärme saattaisi huomata, että suhteeni ruokaan on kaikkea muuta kuin terve. Tämän piirteen löydän äidistäni. Äitini (alan kutsumaan Mannaksi) on ylipainoinen. Nyt myöhemmällä iällä olen nähnyt hänessä syyn siihen. Ruoka ei ole Mannalle ravintoa, jolla jaksaa jatkaa kulkemista vaan ravintoa jolla jaksaa jatkaa ajattelemista. Ruoalla lohdutetaan ja ruoalla juhlitaan. Ruoka auttaa kun on paha mieli. Niin olen huomannut itsekkin ajattelevani, aivan tahtomattani.
   Ala-asteella tutustuin viiltelyyn. Muistan, kun olin ystäväni huoneessa. (tämä ystävä on siis se, josta puhuinkin jo...) Hän istui sängyllä, jossa oli valkoinen päiväpeitto. Itse istuin lattialla kirjoituspöydän vieressä, joka sekin oli valkoinen. Ikkunasta sälekaihtimien välistä pääsi valoa huoneeseen ja olen varma, että aurinko oli laskemassa. Olimme puhuneet vähän aikaa sitten jostain, enkä muista mistä. Kuitenkin hetkessä, jonka muistan ensimmäisenä olimme hiljaa. (sanotaan häntä vaikka Ketuksi) Kettu nousi ja käski minun odottaa. En millään olisi malttanut ja huomasin hänen olevan jotenkin erilainen kuin ennen ja että hän oli muuttunut vakavaksi. Kun kettu palasi huoneeseen hän sulki oven. Muistaakseni talossa ei ollut muita silloin. Kädessään hänellä oli oranssit keittiösakset. Muistan nauraneeni ja kysyneeni mitä oikein teemme saksilla. Kettu istui takaisin sängylleen ja kysyi minulta, tekisinkö saman kuin hän aikoo tehdä. Hän ei kertonut, mitä saksilla aikoisimme tehdä, mutta suostuin. Muistan järkyttyneeni, kun ystäväni painoi saksien terän käsivarteensa ja teki siihen aivan pienen naarmun. Nyt muistan, että talossa oli joku toisessa huoneessa, koska kun aloin huutaa ystävälleni hän käski minun olla hiljempaa ja nauroi hermostuneesti. En voinut ymmärtää mitä hän teki. En ymmärtänyt mitä tapahtui, kun Kettu nosti omaa käsivarttani ja piti saksia toisessa kädessään. Vedin käteni pois, mutta hän muistutti lupauksestani. En antanut hänen tehdä saksilla yhtään mitään kädelleni, enkä itsekään saanut oikein mitään aikaiseksi. Kuitenkin vain se, että kosketin niiden saksien terällä ihoani hirvitti minua. Sanoin, etten enää koskaan tekisi niin. Kuitenkin se on nyt meille kummallekin yhteinen harrastus.

Huomenna kirjoitan.

Aloin äsken kirjoittamaan, mutta jatkan tekstin huomenna loppuun. Kävin Käärmeen luona ja nyt ymmärsinkin että sen jälkeenhän kaikki on taas alkanut menemään huonompaan suuntaan. Perjataina on taas uusi aika, etten vain pääsisi unohtamaan sitä, miten hirveää koko elämäni on.

Toivoin iskeytyväni asfalttiin

Kolme vuotta sitten kerroin äidilleni ajatelleeni hyppääväni läheiseltä sillalta. Uskon, että silloin masennukseni alkoi. Kuvittelin, kuinka putoaisin ja miltä ilma tuntuisi, miten kauan kestäisi, kun kuolisin... Kuitenkin tiedän nyt, että silloin en ikimaailmassa -huolimatta tarkoista suunnitelmistani- olisi koskaan toteuttanut tätä ajatusta. Tahdoin vain epätoivoisesti apua. Sinä yhtenä iltana äitini osoittikin olevansa huolissaan minusta, mutta siihen se jäikin. Nyt myöhemmin tajuan, että silloin ymmärsin tähän mennessä elämäni yhden hyödyllisimmistä tiedoista tästä elämästä. Tämä tieto on se, että ihmisille puhuminen ei auta. Siksi tahtoisinkin olla vain hiljaa. Siksi kadunkin Käärmeelle puhumistani.
Nämä kuolemaan kohdistuneet ajatukseni olivat silloin aivan jotain muuta, kuin nykyään. Silloin mietin kuolemaa vain pieniä hetkiä kerrallaan silloin, kun maailma tuntui potkivan päähän. Nyt mietin päivittäin kuolemaa todellisena ajatuksena. Mietin, mitä se todella on, ja miten se todella tapahtuisi. Mietin kuolemaa ratkaisuna, enkä huomion saamiskeinona. Ennen toivoin, etten tosiaan kuolisikaan, vaan ihmiset heräisivät auttamaan minua. Toivoin, että iskeytyisin asfalttiin sillan alla ja kun makaisin siinä tiellä ympärilleni kerääntyisi ihmisiä huutamaan "Soittakaa ambulanssi!" ja pian lehdissä päiviteltäisiin "Mikä sai 12-vuotiaan tytön yrittämään itsemurhaa?". Saisin paeta kaikkia velvollisuuksiani ja ahdistavia ajatuksiani pehmustettuun huoneeseen pakkopaitaan, jossa saisin nukkua rauhassa. Muutahan en tehnytkään. Enkä tee juuri nykypäivänäkään.
Nyt syyt kuoleman ajatuksiini ovat aivan toiset. Kerron niistä seuraavassa tekstissäni, sillä nyt olen aivan puhki. Sain tämän tekstin kuitenkin puristettua itsestäni ja helpotuksekseni se auttoi selvittämään ajatuksiani ja ymmärsin taas omia ajatuksiani vähän enemmän.

Niin väsynyt

Olen aivan poikki. Henkisesti ja fyysisesti aivan lopussa. En pysty nyt kuvaamaan tätä. En voi kirjoittaa. Anteeksi.

"Ookkonää joku homo vai?"

Siitä on jo kulunut kauan aikaa, kun ystäväni kertoi olevansa bi. Olimme silloin seitsemännellä luokalla ja asuin yhä samalla paikkakunnalla hänen kanssaan. Hän sanoi sen aivan yllättäen. Kuitenkaan en järkyttynyt, en haukkunut häntä tai jättänyt häntä yksin. Minulle sillä ei ole väliä, kumpaa sukupuolta ihminen rakastaa. Sanoin hänelle olevani iloinen, että hän tietää, mitä tuntee ja mitä on. En koskaan käsitä sitä, miksi sitä edes pidetään jotenkin erilaisena. Miksi ihmisen sukupuoli vaikuttaa niin paljon? Kuka määräsi, että ihminen saa rakastaa vain sellaista ihmistä, jonka kanssa voi perheensä perustaa ja elää unelmaa omakotitalossa kahden lapsen ja koiran kanssa?
   Itsessäni luultavasti asuu jotakin "sairasta", sillä en itse usko, että pystyn hallitsemaan rakkauttani vain sukupuolen perusteella.
   Jos kukaan ei olisi koskaan keksinyt, kuinka kirjoitetaan tai lausutaankaan sanaa hetero, olisiko sanaa homo edes keksitty? Nyt kun nämä sanat kuitenkin ovat jo päässeet livahtamaan ihmiskunnan huulille, niiden kuulumista ei voi estää. "Ookkonää joku homo vai?". Homoksihan kutsutaan ihmisiä niitä, joilla sattuu olemaan korkeampi ääni, niitä, joilla ei ole gimmaa kainalossa, niitä, jotka eivät suuttuessaan iske nyrkkiään seinään tai ihan vain jostakin muusta yhtä järjettömästä syystä. Homoksi kutsutaan silloin, kun halutaan aiheuttaa pahaa mieltä. Milloin suuntautumisesta tuli tapa haukkua? Eikö siis olisi sama, jos yleiseksi haukkumasanaksi otettaisiinkin hetero tai suomalainen?
  Jatkan vielä aiheesta, mutta julkaisen tämän nyt. Aika ei enää riitä tänään. Lähden viikonloppuna todelliseen kotikaupunkiini. Sinne, mistä muutimme pois. Siinä kaupungissa olen elänyt koko edellisen elämäni ennen muuttoamme tänne. Sinne minä kuuluisin. Tänne muutto oli mielestäni väärin, ja olen aina sitä mieltä. Kun on asunut yhdessä kaupungissa yli 13 vuotta, katsoo kotinsa ympäristöä aivan eri tavalla, kuin joskus aikaisemmin. Vielä tänäkin päivänä kun pääsen kotikaupunkiini tahdon hengittää syvään sen tuoksua ja kävellä minne vain. Tahdon vain kokea sen kaupungin kuin ennen. En välitä, vaikka en edes tietäisi, missä olen, kunhan tiedän olevani sen kaupungin rajojen sisäpuolella.
   Otan varmaankin läppärini mukaan ja kirjoitan kirjoitusohjelmalla lisää tekstiä, mutta koska nettiä en siellä pääse käyttämään, julkaisen tekstin sunnuntai-iltana tai maanantaina. Kiitos teille, 2 lukijaani, että olette olemassa!
 
 

Häpeää

Eilen viiltelin taas. Viilloista tulee jokaisella kerralla verta, mutta mitä kauemmin sitä teen, sitä vähemmän tulen siitäkään onnelliseksi... Aloin miettimään viime kesää.
   Olimme valkoisessa mersussamme mökkitiellä. Isäni oli kuskina ja äitini apumiehen paikalla. Minut oli käsketty istumaan eteen ja olin siksi heidän välissään. Kuuntelimme levyltä valitsemaani naislaulajaa ja selasin sylissäni uutta kuunneltavaa muovikoteloista. Äitini katsoi vierestä ja samalla hänen silloin niin terävältä tuntunut katseensa osui vasempaan ranteeseeni. Miten häpesinkään, kun äitini kysyi minulta, mitä jäljet olivat kädessäni. Ääni viilsi korviani kuin se veitsi, joka niin usein oli rannettanikin viiltänyt. Tälläkertaa en kuitenkaan voinut tuntea muuta kuin kivun. Seuraava tunne, jonka muistan oli häpeä. Enkä koskaan ole tuntenut sitä tunnetta yhtä voimakkaana. Se tunne oli kuin jokin uusi olento ihoni alla. Samalla kun isäni ajoi hän kyseli kaikkea ahdistavaa aina, kun äidin hätäisten lauseiden välistä ehti. Molemmilta puoliltani sanoilla iskettiin minua kasvoilleni. Enkä osannut tehdä muuta, kuin kääntää toisen posken aina uudelleen. Tahdoin päästä ulos autosta, mutta minun ei annettu mennä. Huuto jatkui pääni sisällä. Kuitenkin olin aivan hiljaa. Vieläkin, kun ajattelen noita hetkiä, tunnen niin suurta häpeää, että tahtoisin itsekkin lyödä itseäni kasvoille. Olin niin typerä!
   Mökillä tietenkin puhuimme äitini kanssa ja kerroin hänelle, että olen lopettanut itseni satuttamisen. Niin olinkin. Ajattelin, että jätän sen kokonaan, eikä enää ikinä enää. Kuinka väärässä olinkaan! Nyt tiedän, että vaikka joidenkin verenvuodatusten välissä olisikin kuukausia, teen sen kuitenkin vielä joskus. Enkä pidä sitä pahana, kunhan osaan pitää jäljet piilossa. Teen kaiken minkä vain jaksan, että oloni paranisi. En tiedä miksi.
   Ps! Suunnitelmia on seuraaville postauksille, joten en ole lopettamassa, kiitos yhden lukijani!

Turhuutta

Istun huoneeni mustavalkoisella nojatuolilla, kirjoitan ja katson välillä pientä kissaamme, joka yrittää pysyä hereillä tuijottaakseen minua. Huoneessani tuoksuu verigreippi, jota en jaksanut syödä loppuun, koska ahmin suklaata hetki sitten. Viime postauksenkin jälkeen ahmin. Luulen, että sitä syömiseni tulee olemaan vielä pitkään. 

  Tänään olen miettinyt, kannattaako tätä blogia edes kirjoittaa. Elämäni on kuitenkin vain niin samanlaista epäonnistumista, itsesääliä ja samoja ajatuksia. En usko, että elämäni on kirjoittamisen arvoista, eikä nyt mieleeni ole tullut muutakaan kerrottavaa. Mietin siis nyt tosissani, kirjoitanko tätä blogia vai en.

   Mietin siis nyt tosissani myös sitä, onko elämäni elämisen arvoista. Kaikki tuntuu niin turhalta, nykyhetki, menneisyys ja tulevaisuus. En usko, että mikään muuttuu. Jos joku kuitenkin elämässäni muuttuisi, katsoisin sitä kuitenkin yhtä pessimistisesti ja uskoisin sen olevan vain väliaikaista. En siksi osaa edes iloita siitä, jos jotain hyvää tapahtuisikin. Siksi kaikki kai onkin niin mahdotonta. Siksi mihinkään on niin raskasta keskittyä. Kaikki on kuitenkin turhaa. Ihminen elää elämänsä, saa ehkä lapsia, kokee tunteita maailmaan, ihmiskuntaan, ihmiseen, itseensä. Kuolee ja maatuu. Kaikki alkaa alusta jonkun toisen osalta, mutta kun tämä yksi ihminen on kuollut, tosiasia on se, että tämä ihmisen ruumis maatuu. Tämän ihmisen aivot kaikkine ajatuksineen, tunteineen ja muistoineen maatuvat. Miksi siis pitäisi odottaa? Miksi pitäisi jaksaa elää näiden kaikkien ajatusteni, tunteideni ja pahojen muistojeni kanssa ja miksi odottaa tulevaisuutta, kun en kuitenkaan iloitse siitä, eikä tulevaisuudella olekkaan minun kohdallani minulle mitään uutta vielä pitkään aikaan?

Käärme tuli kuvioihin

Taas paha olla. Aivan hirveä ahmimisenhimo. En saisi ahmia. En saisi lihota!

Koulussa joudun taas puhumaan koulun jollekkin hoitajalle, enkä edes tiedä, miksi tätä naista voisi kutsua. Ennen tahdoin puhua. Nyt sinne on pakko mennä. Kaikki on ihan muuttunut, sillä ennen siellä käyminen oli vapaaehtoista ja tunsin oloni turvalliseksi, koska olin varma, että asiat, joista puhuimme pysyisivät aina salaisuutena. Tämä käärme kuitenkin pilasi kaiken (annetaan nyt nimeksi vaikka juuri tämä käärme). Nyt minun on pakko puhua siellä tunti noin kuukauden välein, tai muussa tapauksessa Käärme kertoo kaiken äidilleni tai sosiaaliviranomaiselle!? Kaikki on ihan muuttunut, enkä saa helpotusta olooni edes sieltä ja luulen, että jos mitään uutta ei tapahdu, joudun tekemään jonkun aivan uuden päätöksen elämässäni. Tämän täytyy vain muuttua!

   Aikaisemmin tänään päivä meni hyvin ja sain paljon aikaiseksi. Siivosin viimein huoneeni, mikä tuntuu todella suurelta saavutukselta. Suunnittelin kaikki syömiseni iltaan asti. Nyt kuitenkin minua vaivaa ahdistava tunne, joka tuntuu puristavan aivoni pieneksi rusinaksi, enkä enää niillä smurffin aivoilla pysty ajattelemaan mitään muuta, kuin ahmimista. Kohta tulee vielä sekin aika, kun pitäisi taas yrittää nukkua. Valvon tietenkin koko yön. On todella pelottavaa ajatella, että kohta alkaa taas koulu ja kaikki vaikeutuu vielä entisestään. 

   Joudun katsomaan niitä kaikkia täydellisiä tyttöjä, jotka kulkevat käytävillä yhdessä käsikkäin ja nauravat niin että koko käytävä raikuu ja joilla on se täydellinen litteä vatsa ja jotka ovat pitkiä ja joilla on kauniit hiukset ja huolitellut kasvot jajaja... Ajatus jo siitä ahdistaa niin paljon, että tahdon vain maata liikkumattomana huoneeni roosanvärisellä matolla niin kauan, että kun minut löydetään, minut todetaan kuolleeksi ja haudataan maan mustuuteen.
   (Kirjoitin nuo tekstit monta tuntia sitten tänään, mutta sitten blogger sekosi ihan täysin, enkä pystynyt kirjoittamaan, kerron myöhemmin, mitä näiden ajatusten jälkeen tapahtui, vaikka arvaahan sen...)

Täydellinen kansikuvatyttö

Ystäväni ei tullut meille eilen. Emme polttaneet sätkiä, emme nauraneet koko yötä, emme syöneet roskaruokaa emmekä avautuneet toisillemme. Emme nähneet toisiamme tai kuulleet toisiamme. Luimme vain sanoja kännyköiden ruuduilta.
  Toisaalta kaiken tämän harmin yläpuolelle on nyt noussut huojennuksen tunne. En mässäile tänä viikonloppuna. Tänä viikonloppuna olen ilman ketään muuta ihmistä talossamme. Hoidan kolmea kissaamme ja laihdun. Syön tarkasti ja lasken kalorit. Ehkä tulen onnelliseksi hetkeksi.
  Eilen katselin lehdistä kuvia, kuin pikkulapsi. Thinspoa. Kauniita, laihoja naisia muotilehdissä, joiden hiukset ja meikit ovat aina täydellisesti. En välitä siitä, vaikka se ei ole totta. Se on kaunista ja siihen minä pyrin. Minusta tulee vielä yhtä kaunis.

Herättäisikö prinssi minut suudelmallaan?

Aivan äsken, muutama hetki sitten todella luulin, että muutos olisi tapahtunut minussa. Kuvittelin, että olin parantunut kaikesta surumielisyydestäni ja voisin unohtaa kuoleman. Tahdoin lähteä juoksemaan viileään ulkoilmaan ja hengittää kuin en olisi hengittänyt koskaan ennen. Tahdoin juosta kuin en olisi juossut koskaan ennen. Tämä ajatus eli minussa kuitenkin vain pienen hetken. Tämä ajatus eli pienenä liekkinä minussa mutta sen sammuttivat yhtäkkisesti masentuneet ajatukseni, jotka kaatoivat kylmyyttä ja mustaa vettä liekin päälle. Jäljelle jäi vain savu. Ajatukseni ovat sen peitossa ja siksi olen hämilläni. Siksi en enää tiedä, mitä tahdon. En tiedä, tahdonko juosta ulkona kuin pieni lapsi poskeni punaisiksi ja olla kuin ennen, vai vaipua synkkiin ajatuksiini yksin sänkyni pohjalle ja nukkua ikuisuuden. Odottaisinko prinssiä herättämään minut suudelmallaan?
  Elämälleni on nyt kaksi reittiä. Voin joko lähteä mustan virran vietäväksi ja nukahtaa siihen tai uida kirkkaassa jokivedessä, jonka pintaan säteilee aurinko. Kuitenkin silloin uisin vastavirtaan.

Tilannepostaus nro 1

Tänään minulla on ollut paljon parempi olla. En ole ajatellut masentuneita asioita, tai kuoleman kauneutta, vaan suuntasin ajatukseni lapsiin. Olin siis lapsenvahtina muutaman tunnin naapurin lapsille. Aikaa ei ole jäänyt viiltelyyn, mutta koska tiikeri ei vain niistä raidoistaan pääse, löytyy sille kuitenkin hetkensä vielä tänään, ellen ala jo pian nukkumaan. Olen ihan poikki. En nukkunut taas koko yön aikana kuin ehkä kolmisen tuntia...
  Odotan huomista paljon. Yleensä en odota seuraavaa päivää ollenkaan, vaan odotan jo nukkumaan mennessäni seuraavaa iltaa, jolloin pääsen jatkamaan nukkumista ja voin unohtaa kaiken. Kuitenkin huominen päivä on ihan erilainen. Ystäväni tulee ensimmäistä kertaa meille muuttomme jälkeen. Muutimme toissakesänä maalle ja koska tänne on vaikea kulkea ilman autoa ja koska ystäväni ei pidä ollenkaan vanhemmistani olen vain käynyt entisessä kotikaupungissani monina viikonloppuina ja olemme olleet edellisessä asunnossamme, jota ei vieläkään ole myyty. Olen niin onnellinen siitä, ettei kotimme ole kelvannut kenellekkään ja voimme olla siellä viikonloppuisin.
  Huomenna kirjoitan varmasti ja toivottavasti silloin, kun sätkähöyryt on jo nousseet päähän. Tämä oli siis ensimmäinen tällainen oikea tilannepostaus. Tein tämän, koska ideoita ei ole juuri nyt ollut kirjoittamiseen ja ei aikakaan varmaan olisi riittänyt. Jos tätä joku oikeasti lukee, niin kiitos siitä! Tältä blogilta ei kannata odottaa kovin paljon, mutta parhaani yritän. Tosin teenkin tätä itseni takia... Nyt kun minulla ei ole ollut kirjoittamisen halua, haluaisin keksiä seuraavalle bloggaukselle jonkin aiheen, voisiko joku ehdottaa?