Hölmöilyä

Nyt olen taas ajautunut tähän itseni miettimiseen. Sen vaan tiedän, ettei sitä voi lopettaa kesken, ennenkun jotain ajatusta on tullut... Kirjoitan siis.
Tiedättekö sen tunteen, kun aivan, aivan kaikki raivostuttaa? Kaikki nekin asiat, jotka ennen paransi mieltä. Kaikki, mitä näet, kuulet tai voit tuntea ihollasi vaan tuntuu väärältä. Kun voit melkein pakonomaisesti pyyhkiä sitä tunnetta pois kämmenilläsi. Pakkoliikkeitä. Niimpä, en minäkään usko. Taidankin olla vähän hullu.
Käytävällä ilkuttiin erillaiseksi, naurettiin ja vilkuiltiin. Ensin olen aivan turta ja sitten kun tunnen, kaikki pahat tunteet tulevat niin suurella joukolla, etten pysty hallitsemaan niitä ajatusten tungoksessa. Kaikki huutavat toistensa päälle, jään huudon alle kuuntelemaan. Jähmetyn.
Toisinaan huudan ja puran sitä mustuutta kirkkaaseen ilmaan pahoilla sanoilla. Silloin, jos joku kuulee sen, saan vihat niskoilleni. En vaan osaa hallita enää tunteitani, mutta kaikki ympärilläni luulevat, etten vain halua. Että se on mielestäni kivaa aiheuttaa muille pahaa mieltä.
Jotkut päivät ovat niitä tyyniä aikoja. Jos niitä tunteita kuvaisi niinkuin säätä, ilma olisi silloin juuri sellainen, kun se on ennen suurta sadetta. Vaikka sitä kevään ensimmäistä myrskyä. Silloin mielessä on toivo siitä, että jospa vaikka ne pilvet siirtyisivätkin, eikä säätiedotus olisi ollut totta. Saataisiin nauraa sitten, miten ne epäonnistuivat tv:ssä. Sellaisina päivinä olen onnellinen tai vaan turtunut jatkamaan eteenpäin, enkä ajattele, ovatko pääni ajatukset hyviä vai huonoja.
Tänään on pääni taas turta. Kuitenkin ihan vähän kauhistuttaa, että mitäs sitten, kun se todellinen huono päivä tulee taas. Eristäydynkö vai puhunko, huudanko kaikille vai kuiskaanko vaan yhdelle. Annanko sen vain olla vai yritänkö nostaa auringon myrskyn keskelle, jotta näkisin sateenkaaren?
Olen varautunut niihin päiviin, kun tunteet lähtevät päästä ja toimivat ilman omaa lupaani. Ne karkaavat vaikka sormenpäistä koneen näppäimille, tai nielun ja kielenkautta ilmaan, rikkovat terävillä esineillä ihoa tai saavat kädet sullomaan vatsalaukun täyteen rasvaa. Tiedän, että ne päivät tulevat vielä, ellen jotenkin lopeta tätä noidankehää. Tiedän, että jokainen sellainen päivä on yhtä hirveä.
Älkää siis käsittäkö väärin, mun elämä ei ole toisina päivinä ruusuilla tanssimista ja toisina päivinä helvettiä. Siltä vaan tuntuu.
En tosiaan tiedä, mistä aivojen takaraivosta tämäkin teksti tuli, mutta tuli nyt kuitenkin. Ystävänikin kuullen olen nyt päästänyt sanoja aivan liikaa ilmoille. Siitä voisinkin kertoa vielä, nyt vaan olen liian väsynyt. Hölmö teksti, eikä ehkä ihan blogiin kuuluva, mutta menkööt. Saatte ilmottaa, että mitä haluaisitte lukea kommenteilla, oisin kiitollinen!
Ps...  Tätä kuuntelen nyt & tätä luen nyt.

Puhu äänellä jonka kuulen, sanoilla jotka ymmärrän

Kadulla kulkee tyttö printtipaidassa. Siihen on painettu mustilla kirjaimilla I ja U, niiden välissä punainen sydän. Rakastan sinua. Radiossa miesääni laulaa siitä, kuinka uhraisi henkensä rakkauden vuoksi: "I´d catch a grenade for you", Ottaisin kranaatin puolestasi. Toinen miesääni laulaa "I´m sexy and I know it", kolmas taas tapaamisesta naisen kanssa: "Hi my name is whatever you call me", jonka jälkeen tahtoo riisuutua naisen kanssa, koska tämä näyttää hieman "yksinäiseltä". Yhden biisin nimikin jo kertoo paljon: "Smoke weed everyday". Rakkaus pääsee karkaamaan huulilta, sitä painetaan kouluvihkojen kansiin, julisteisiin ja ties mihin sälään. Huumeet ja kuolemakin tuntuvat kevyiltä riimeiltä päästettynä mikkiin tai värjättynä kankaalle. Miksi asiat on helpompi sanoa toisen kielen sanoin, vaikka sanojen merkityksen tietää?
Totuushan on se, että ihminen pystyy vaikuttamaan asioihin, joita sanoo. Miettii, mitä maailmalle tahtoo sanoa ja miten, muotoilee tavuista sanoja ensin päässään ja sitten vastaukseksi huulillaan, päästää ne ilmaan rikkomaan hiljaisuutta lausuen tai runoillen. Onko se sanan merkitys sitten helpompi unohtaa, kun se on vierasta kieltä? Pitäisikö kaikki vaikea lausua jotenkin muuten? Tai pitäisikö pahoille asioille luoda oma salakieli? Tai miksei samantien sovittaisi jotain käsimerkkejä vaikka siihen tilanteeseen, kun valkotakkiset tulevat omaisten luo sanomaan, "Olemme pahoillamme, mitään ei ollut tehtävissä"?
Uskon, että jos joku nyt alkaisi laulaa omalla äidinkielellämme yhtälailla avoimesti asioita, joita ovat valmis lausumaan englanniksikin, tai pukeutuisi paitaan, jossa lukisikin "Rakastan sinua", luotaisiin tähän ihmiseen monet kummaksuvat katseet. Tai mitenköhän kävisi, jos supisuomalainen mies alkaisikin laulaa "olen seksikäs ja tiedän sen"...
Tätä asiaa en vaan pysty käsittämään, olisi siis kiva, jos joku kertoisi oman mielipiteensä tästä tai jonkun oikean vastauksen... Onko kukaan miettinyt tätä ennen, vai tuhlaako kukaan ajatuksiaan tällaiseen ?
Tsek tsek nämä!

Oma aika on pois toisten ajasta

Hei anteeksipyyntö teille. Säikähdyksissäni poistin viime tekstin, laitan sen vaikka takasin. Kauheeta tollanen pelottelu, haha. Kuuntelen kuolemabiisejä, niitä on yllättävän paljon. Esimerkiksi tämä on kaunis:
Siinä lauletaan: "Rakas älä pelkää elonkorjaajaa, rakas ota kiinni kädestäni, älä pelkää elonkorjaajaa, tulemme pystymään lentämään, älä pelkää elonkorjaajaa."
Kaikki näiden kuuntelu lähti tänään siitä, kun kuulin radiosta biisin , jossa laulettiin: ""Onko jokin vialla", hän kysyi. Tottakai on. "Olet vielä hengissä", hän sanoi. Ja ansaitsenko olla?" Ei siinäkään huonot sanat.
Jos nyt haluaisin tästä angst-olosta päästä, voisin kuunnella voimabiisiäni. Alkaahan se vähän masentuneesti, mutta kertsi on uskomattoman rohkaiseva. Muistan sen jo ulkoakin! "Anna tuulen puhdistaa, nostaa helmoja, heittää hiukset sekaisin. Kevätmyrskyn kastella, mekko liimata kiinni vartaloosi, olet kaunis, kaunis." Sanat jatkuvat yhtä kauniisti viulunsoiton jälkeen: "Nosta katse ylös sateeseen, katso lintujen lentoa. Ne ei kylvä, ne ei satoa korjaa, mut niil on tarpeeks kaikkea. Kiivetään kukkulalle, sieltä näkee yli kaupungin."  Hauska juttu sinänsä, että laulussakin kiivetään ylöspäin, koska niin olen minäkin tehnyt viimepäivinä. Ihan fyysisesti, mikä on aikas uutta tälle tytölle. Löydettiin ystäväni kanssa upeat kalliot ihan kotiemme läheltä ja siellä olemme olleet paljon. Yhden sillan alla paljastin itsestäni kaikista pahimmat asiat hänelle. Toissapäivänä puhuin hänelle ja kerroin. Hän järkyttyi, mutta ymmärsi. Mietti ja katsoi suoraan minuun, mietti, miten olen saattanut tehdä asioita, joita tein, hyväksyi minut silti. Hänkin kertoi itsestään. Nyt, vaikka kummallakin meillä oli jonkin aikaa kaikki hyvin ja hyvä olla toistemme seurasta, erakkominäni tahtoo olla yksin. En vieläkään tiedä, onko se hyvästä vai pahasta omalla kohdallani.
Tahtoisin auttaa naapuriani, hänelläkin on todella raskasta. Tai no en tiedä "hänelläkin" vai ihan vaan hänellä. Itse liioittelen asioita ihan liikaa. Huono tapa. Netissäkin yritän auttaa. Kännykälläkin. Ystävästäni, joka sille osastolle on ehkä joutumassa sain tietää sen, että se ei johdu huumeista. Se on jotain paljon vakavampaa, mitä en ole tajunnut. (koska olen itsekeskeinen kusipää) Ihminen, joka on tärkein ihminen mulle koko maailmassa ei lähde enää kotoaan ja nauraa kuulemma itsekkin hullun naurua, enkä edes ole ymmärtänyt olla aiemmin huolissani. En ole kysellyt kuulumisia, soitellut tai viestitellyt, kunhan voivottelin itseäni. Nyt varmaan en anna hetkenkään rauhaa.
Nyt kun aloitin kirjoittamaan, niin voisin kai miettiä muutakin. Voisin miettiä, miten itselläni menee, muttakun en oikeen tiedä. Jokainen päivä vaan kuluu, enkä oikeen ajattele sitä. Ajattelen enimmäkseen, miltä muista tuntuu, huolehdin ja yritän ymmärtää kaiken. Itseasiassa sehän on hyvä juttu. Mitä enemmän mietin muita, voin auttaa, enkä mieti itseäni. No, senverran olen miettinyt, että jos en pääse kaupunkiin opiskelemaan, hankin mönkkärikortin. Thats it. Hyvä suoritus! Nojoo, kai se on pakko myöntää. Kaipaan vähän sekaisinoloa. Ja kokeilunhaluni yllyttäisi juomaan jääkaapista kahviliköörit, hih.. No, en tiedä siis mitä itseni kanssa teen. En kai mitään. Jatkan vaan elämää ainakin jonkin aikaa eteenpäin. Nyt pitää varmaankin lopettaa kirjoittaminen, etten luisu omiin ongelmiini. Laitan vielä sen viimetekstin tähän alle, ihan varmuuden vuoksi, jos sitä joku kaipasi:

 Kiitoskiitos kommenteista edelliseen postaukseen! Moniin pystyin ihan samaistumaan.Hienoa niissä kommenteissa kans se, että niitä oikeasti oli mietittykkin, mikä oli se pointti siinä. Monesti tuntuu, että ihmiset vaan elää tätä elämää tottumuksesta eteenpäin, eivätkä mietikkään muuta, koska se on olevinaan niin väärin. Omasta mielestäni kuolemaa pitäisi pitää yhtä luonnollisena asiana kuin elämääkin ja kumpikin asia on ajattelemisen arvoinen.
Tässä nytt on ollut muutama sellainen "hyvä päivä", jolloin se hetkellinen onni on ollut viipynyt vähän pidempään. Mutta kyllähän se vielä vituiksi menee, kun koulukin taas alkaa, jes...
Mutta aijai kyllä osaa olla kaunis biisi, on tullut aika paljon lähiaikoina kuunneltua: Ilona. Tosi kauniit ja vahvat sanat siinä kyllä on. No mutta nyt asiasta kukkapurkkiin, ettei mene tylsäksi.
Jotkut näiden lukijoista tietävät huumekokeiluistani ainakin jotain. Ystävän kanssa on tullut polteltua ihan vaan joskus. Ei siinä mitään, koska se ei ole ongelma. Pidän kuukauden mittaisia taukoja enkä tiedä käytänkö enää tulevaisuudessa koskaan. Tämä ystäväni nyt on käyttänyt vahvempia aineita, enkä ole varma, onko se osastolle lähtemisen vaara niistä johtuvaa. Niin käytin sitten minäkin. Uskon, että ymmärrättekin, miksi. Onhan tästä päästävä jotenkin pois, pahasta olosta. Toinen minulle tärkeä ihminen auttoi ymmärtämään sen. Ei se vaan ollut pelkkää kokeilunhalua. Pakenin tätä kaikkea niillä helvetin nappuloilla.
Tätä juttua niistä pillereistä voisi pitää jonain varoituksenakin, en oikein tiedä. Niitten kanssa vaan kävi sellanen hassu juttu, minkä haluan teille kertoa. Menin nimittäin niin helvetin sekaisin niistä, ettei se kyllä ollut hauskaa. Istuin sängylläni, hikoilin ja pyörin ympyrää, en pysynyt hetkeäkään paikallaan. Olin aikalailla pihalla, en osannut päättää mistään ja olin hermostunut. Välillä pelotti, kun en tiennyt, milloin se olo oikeen menisi ohi. Jokainen minuutti tuntui oikeasti ihan kymmeneltä minuutilta, mikä oli kans todella outoa. Muistan, kun katsoin kelloa jokaisen minuutin aikana monta kertaa ja ihmettelin, miten aika kuluu niin hitaasti. Keksin sitten vielä olla itsetuhoinen vasenta reittäni kohtaan, että tuntisin jotain ja keskittyisin. Tuloksena sellanen haava, että pelkäsin joutuvani menemään tikkaamaan sen. Se aine vaan puudutti niin kovasti, ettei sekään sitten auttanut. Nojoo, yhtenä iltana meni siis niin. Otin vähän pienemmät määrät x2 peräkkäisinä iltoina, eikä kokemus sillon ollut niin rankka.
Nyt, kun olen kertonut edes ihan pienen osan siitä, millainen olo tuon pillerin (tai osan siitä)ottamisen jälkeen oli, luulisi olevan itsestäänselvä asia, etten enää tahtoisi niitä käyttää. Se olo kun ei tosiaan ollut kovin hyvä. Kuitenkin tahtoisin. Tahtoisin vaan olla niin sekaisin, että ainoa asia, mitä pystyn ajattelemaan on se, miten pyörin huoneessani ympyrää. En jaksa näitten ajatuksien kanssa. Nämä viimepäivät olen siis pärjännytkin hyvin, mutta sen tiedän, että kun koulu taas alkaa, en enää jaksa. Se vaan on liikaa, kun pitää jaksaa kuus tuntia jokapäivä olla "tavallisten" ihmisten joukossa ja olla edes jotenkin selväjärkisen näkönen. Ei epätavallinen kuulu tavallisten joukkoon esittämään muuta kun on.
Niin, tein siis sellaisen päätöksen, että voin joko jatkaa tätä elämää ja yrittää vaan olla niin sekaisin jatkuvasti, että kestän sen, tai lopettaa leikin kesken. Ennen vaihtoehtona oli myös onnistua olemaan sellainen, että kestäisin itseni, jonka jälkeen kaiken muun kestäminen olisi helpompaa. Se on liikaa vaadittu. Jäljelle siis jää: nistielämä tai ei elämää ollenkaan.
ps. voin poistaa tän postauksen, jos vaikuttaa siltä, et tämä oli virhe.

Sitä huonepostausta on vähän vaikea tehdä, kun en tunnu jaksavan laittaa tätä huonetta järjestykseen. Koitan lähiaikoina jotain vähän erilaista kuitenkin väsätä.
ps. tekstissä voi olla jotain ihme virheitä, kun en tarkistanut jälkeempäin tätä tekstiä

Mikä se auttaa jaksamaan?

En saatana jaksa enää tätä kaikkea. Mietin koko ajan, että miten muut sitten jaksavat. Nyt kun tiedän, että useampi ihminen tätä lukee, tahdon kysyä teiltä välillä jotain. Vastaukset kommentteihin auttaisi!

1. Uskotko elämällä olevan tarkoitusta?
2. Miksi jatkat elämää, vaikka se on paskaa?
3. Mitä ajattelet masentuneista ihmisistä?
4. Mikä sinut tekee onnelliseksi?
5. Mikä pahoittaa mielesi?
6. Jos pitäisi valita vain 1 ihminen, jonka takia jatkaa elämää, kuka se olisi?
7. Onko kuolemantuomio oikein?
8. Mitä mieltä olet itsetuhoisuudesta?
9. Jaksatko auttaa muita, kun itselläsi on vaikeaa?
10. Miksi luet näitä tekstejä?
11. Uskotko niiden "arjen pienten ilojen" todella auttavan?
12. Haluaisitko muuttaa itseäsi?
13. Mitä vihaat? Vihaatko mitään?
14. Miten kestät sen, että olet muille taakka?

Näihin ei siis todellakaan ole pakko kaikkiin vastata, helpottaisi jos kukaan edes vastaisi yhteenkin! Keksin vaan nyt nuo...

sfegrehtryjk

Nyt sain tietää, miksi iskä oli niin sekaisin. Nauroi hullun naurua ja huusi kaikille. Olisi valmis lähtemään pakkohoitoon hullunpaperit kourassa. Se syöpä, josta iskä kärsi aikaa sitten, on ehkä tullut uudestaan piinaamaan sitä. Kaikki on muuttunut yhtäkkiä kauhean synkäksi ja olen nyt fyysisestikkin turta. Voisin tehdä vatsalihaksia siihen asti kunnes taju lähtee tai viillellä niin kauan, että veri loppuu kehostani. Kirjoitan kuitenkin, ei huolta! On vaan niin ihmeellistä, miten kaikki yhtäkkiä menee näin. Iskäkin sekosi ihan yhtäkkiä. Rakkain ystävänikin otettaisiin Kellokosken osastolle, jos haluaisi mennä. Olisin varmaan itsekkin valmis pakkopaitaan ja pehmustettuun huoneeseen.
Savuna ilmaan ei voi estää,
verenä hiekkaan ei voi kestää,
kivusta nautintoon on matkaa
pelottavan vähän, jos edes sitäkään.
Muuttuisipa tää kaikki vaan paremmaksi joskus.

Iltasatu

Nonniin, pieni kertomus tästä päivästä olisi varmaan aika hyvä juttu. Silloin luulisin teille olevan selkeämpää ymmärtää, mitkä asiat mun mieltä nyt masentaa. Tämä ei nyt ole "päiväni kuvina" -tyylinen postaus, vaikka kuvat olisi tietty olleet hieno juttu. Keksin vaan koko tän postauksen äsken...
Kun avasin silmäni, olin suuressa sängyssä ja kännykän kello huusi. Jalkopäässäni nukkunut kissa oli lähtenyt ja jälkeensä se oli jättänyt painauman päiväpeittoon. Laitan kännykkään uuden herätyksen ja nukun vielä tunnin, tänään sai suihku jäädä. Uudestaan heräsin tunnin päästä vähän armollisemman kuuloiseen herätyskellon soittoon. Päätin nousta äkkiä, etten nukahtaisi enää. Aikaa aamulla oli vain tunti jäljellä ja siitä kolme neljännestä kulutin peilin edessä. Yritin löytää jotain, jossa en näyttäisi niin pahalta ja vaatteeni olisivat puhtaat. Lopulta ahdistuin niin paljon, että puin ne samat vaatteet päälleni, joita käytin jokaisena viikon edellisenäkin päivänä.
Keittiössä ahmin sen minkä ehdin turvonneeseen naamaani ja lähdin äkkiä. Ehdin pakata laukun ja harjata hiukset. Naamani jäi vain "luonnonkauniiksi", ja finnit saivat hohtaa koko päivän. Kävellessäni näin keväisin pihatietämme selkä kohti helvettiä, oloni tuntuu vähän keveämmältä. Bussipysäkillä sain osakseni pahoja katseita. Enkä tosiaankaan olisi saanut istua siihen paikalle, jossa vieressä jo istui joku.
Koulussa väsymykseni paransi päivää. Olin yliväsyneenä ihan sekaisin ja nauroin kaverin kanssa ihan oudoille asioille. Päivä koulussa meni siis ihan hyvin. Ei huonosti mennyt koekkaan pilannut tunnelmaa.
Noh, kotiin kun pääsin, ahmin ja sulkeuduin huoneeseeni rojun keskelle. Koneella puhuin tuntemattomille netissä ja luin blogeja. Siinähän aika meni viiteen asti, kun lähdin kauppaan äidin kanssa. Sitä reissua sitten kadunkin. En osannut odottaa, että siitä tulisi sellainen "heräteostos" hamstrailu kauppareissu.. Mitään en sanonut äidille pahasti, mutta kun olin ollut tarpeeksi välinpitämätön asioihin ja pitänyt suuni samalla ilmeellä koko ajan, äiti vaan naksahti, ensin huusi ja sitten kai itki. En kuullut, koska sellaisissa tilanteissa suljen vaan ajatukseni kokonaan, enkä kuuntele.
Kotona ei tilanne kyllä parantunut. Sielläkin aiheutin pahaa mieltä kysymällä, kuka vaihtoi viimeksi kissanhiekat ja jätti hiekkapussin sisään, eikä vienyt roskiin. Iskältä sain silloin huudot "Vaihda perkele ite jos ei kelpaa", hetken luulin, että se huutaja jättäisi sen sohvan ja nousisi sieltä. Tekemään en tiedä mitä. Ei kuitenkaan. Purin sitten kauppakassit ja vaihdoin kissanhiekat. Sitten taas yläkertaan omiin oloihini sulkeuduin.
Hetken olin ollut liikkumatta sängylläni ja yrittänyt olla ajattelematta, kun kuitenkin pakotin itseni nousemaan ja menemään alakertaan. Huuto oli niin kamala, että ajattelin ehkä voivani olla tarpeellinen. "Älä riko sitä, älä riko sitä! Ei helvetti että sä oot sekasin!" Kyse oli varmaan läppäristäni, jota äiti lainasi. En ehtinyt selvittää, koska kun tulin, äiti vaan itki keittiön pöydän vieressä ja iskä makasi sohvalla toisessa huoneessa, minne ei tosiaan ole katsominen sellaisina hetkinä. Kone oli ehjä ja kivittynein silmin yritin sitten auttaa äitiä sen kanssa. Jotain neuvoa iskältä oli kysynyt, mutta huutoa oli tullut. En vaan pysty tukemaan tai lohduttamaan ihmisiä silloin, kun itsestänikin tuntuu liian pahalta. Silloin murtuisin, eikä siitä silloin olisi apua. Piilouduin vaan sitten läppäriasian taakse ja yritin olla "huomaamatta" pientä romahdusta...
No, jos nyt mietitään yksikin hyvä asia tästä päivästä, sain ostettua paljon turvaruokaa kaupasta. Nyt vaan pitäisi mennä suunnitelmien mukaan, niin olisi helpompaa tämä elämä.

Itsesäälivaroitus!!

Voi ei apua yksi lukija on tullut lisää! Mitä ihmettä oonkaan tehnyt, että siellä ruudun takana joku haluaa lukea näitä... Tervetuloa kuitenkin!
Nyt ei postauksella ole mitään tiettyä "aihetta", mutta pakko on kirjoittaa. En taas tiedä, että onko tämä oikea paikka tällaselle turhuudelle, mutta jonnekkin ajatuksia on pakko purkaa. Ongelma on se sama, kuin ennenkin. Luulin päässeeni jo kaiken paskan yli.Yhtäkkiä taas kuitenkin tuntuu, ettei elämä sujukkaan. Varmaan jo toista viikkoa olin niin hyvällä mielellä ja varmana tulevaisuuden suhteen, että nyt koitti se pelätty masennus, epätoivo ja turhuus. Kun Käärmeen luona käynnistä pääsin, päätin, että kaikki tulisi olemaan nyt hyvin. En valittaisi enää kenellekkään ja pärjäisin, korjaisin elämäni ja olisin suuri menestystarina. Muttakun ei. Mietin taas, kuinka turhaa kaikki on, miten hukkaan koko elämäni ja olen vaivaksi muille. Ja mitä teen? En ainakaan mitään muuta kun itken itsesääliä. Mistä saisin sitä voimaa tehdä jotain muuta? En tahdo enää puhua. Kuitenkaan en pärjää.. en ainakaan usko.

Viestit vastaajan

Nyt kun tuolla kommenttilaatikossa on ollut niin paljon kysymyksiä, alan vastailemaan. Kiitti vielä kerran niistä! Kysymyksiä saa lähettää tästä eteenkin päin, jos vaan jotain tulee mieleen.

Toinen nimi - Maria

Pituus - 155cm.... lyhyt siis

Lempi vaatekauppa - hmm... no sanoisin, että Monki, mutta Carlingsin sanoisin, jos hinnoista ei välitetä.. Carlings on siis kallis ainakin omasta mielestäni

Amikseen vai lukioon? - ehdottomasti amis! Mitenkään en jaksais enää pelkästään opiskella kolmea vuotta, sitäpaitti lukion jälkeen pitäis varmaan vielä jatkaakkin..

Missä maissa olet käynyt? - Kiina, Itävalta, Tsekki, Ruotsi

Lempiruoka - No, jos suklaa lasketaan ruuaksi.. Jos ei, niin ensimmäiseks tuli mieleen lohikeitto.. Sitä vaan voi syödä niin paljon, aijai!

Kamalin tapahtuma elämässäsi - Jos miettii sillain, että mikä on vaikuttanut muhun kaikista eniten, vaikka sitten pidemmänkin ajan jälkeen, niin se oli kyllä muuttaminen toiselle paikkakunnalle. Sitten taas jos aattelee jotain sellasta hetkeä, mikä on tuntunu kaikista kamalimmalle ja juuri sillon järkyttänyt ja sen takia jäänyt mieleen, se olisi se hetki, kun näin ukkini teholla kaikenmaailman letkuissa ja niin heikon näkösenä tajuttomana.

Paras tapahtuma elämässäsi - Oon niin todella pessimisti, etten saa mitään mieleen.. Varmaan se, että tutustuin mun parhaaseen ystävään.

Pelottavin tapahtuma elämässäsi - Heti tuli mieleen kauheita flashbackeja sellasesta illasta, kun olin varmaan 5-vuotiaana mökillä vanhempien ja isovanhempien kans ja illalla piti soittaa poliisit sinne riidan takia, jonka aikana katsoin, kun äitini makasi lattialla veitsi kaulalla.

Milloin hävetti eniten? - Öö... Ainiin nyt muistankin! Hahahaha voi ei... No siis sellanen tilanne nolotti, kun menin puhumaan yhdelle ihan tuntemattomalle miehelle jostain asiasta, jota en muista, enkä huomannut ensin pimeässä, että se kyseinen mies oli kusemassa ojaan.

Sisaruksia? - Eip, ainoa lapsi olen.

Paras ohjelma? - No, koska kotimaiset on niin erilaisia, kun ulkomaiset, niin sanon kaksi. Ulkomaisista sanoisin House ja kotimaisista varmaanki Kimmo ja Kumman kaa.. En oikeen tiiä, kun niitä on niin paljon! Sitte joskus tuli teemalta kai sellanen lyhyt sarja, kun Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin, se oli kyllä tosi hyvä.

Paras biisi? - Nyt ihan viimeaikoina oon kuunnellut sitä maailma on sun-biisiä paljon. Siitä tulee jotenkin parempi mieli. Kuitenkin jos nyt aattelis ihan kaikkia mahollisia, niin ois ihan mahdoton päättää.

Seuraatko salkkareita? - Valitettavasti joo, niihin vaan jää koukkuun!

Lempi vuodenaika - Kevät

Mitä toivot tulevaisuudelta? - Itsevarmuutta, onnellisuutta, ylipäätään oikeaa elämää. No laihuutta tietenkin...

Kumpi?
Kevät/kesä - Kevät
Omena/banaani - Omena, (vähemmän kaloreita siinä)
Violetti/punainen - Punainen
Maalaaminen/piirtäminen - Piirtäminen
Pop/hevi - Pop, koska vaihtoehtoina ei ollut rock.
Värikäs/mustavalkoinen - Värikäs
Kuuro/sokea - Kauhea ajatus, että kuuntelisin ihmisiä vielä vähemmän kun nykyään, mutta kuitenkin kuurous, uskon vaan, että sokeana eläminen olis liian paljon vaikeempaa.
Hiiri/rotta - Öö... Kumma kysymys, mutta hiiri.
Norsun kokoinen hiiri/hiiren kokoinen norsu - Pakko nyt sanoa, etten oikeen ymmärtänyt kysymystä... Itse ainakin oon ensimmäinen vaihtoehto..?

Lempi eläin? - Kilpikonna ehkä, tai koala

Mikä on ulkonäössäsi 3 parasta asiaa? - Ei tällasia kysymyksiä, apua! Mietin tätä siis useamman päivän, ja tulin tulokseen, että selkä ei ole ainakaan mitenkään kamalan näkönen, ja pidän sääristäni, kun niihin ei kerry rasvaa eikä kyllä lihastakaan... Muuta en tiedä.

Saatto viikkorahaa? - En, saan rahaa sillon, kun tarvitsen.

Kuvaile tyyliäsi - No, jos jaksaisin panostaa tyyliin, se tyylini olisi rock ja vähän hippi...

Lempi biisi? - Se taisi tulla jo jollain tavalla

Ihanin omistamasi tavara? - Läppäri

Millainen pyörä sulla on? - Sellanen joku punanen, jolla olen ajanut kolmen vuoden aikana huimat kaksi kertaa ja varmaan alle kilometrin... Että joutaisi kyllä pois

Hiustenväri? - Ruskea

Mitä kieliä osaat? - Suomi, englanti, ruotsia on opeteltu, mutta en voi sanoa, että osaisin sitä.

Maaseutu vai kaupunki? - Kaupunki!! Haluan helvettiin täältä...

Lempi väri? - Fuksian punanen

Onko sinulla paljon rahaa? - Niin todella vaikea kysymys, kun mikä nyt sitten on paljon... Ainakaan nämä rahat ei tunnu riittävän, mutta kulutankin ihan liikaa!

Käytkö facebookissa? - Käynhän minä

Kadutko tällähetkellä jotain mitä olet sanonut? - En juuri nyt

Mikä oli tämän päivän kohokohta? - Se, kun tulin kotiin ja koneelle, ja saan ihan vaan olla rauhassa

Viimeisin mokailusi? - Sanoin tänäänkin jotain ihmeellistä koulussa, muttei muistu mieleen.. Eilen sekotin netissä kaksi ihmistä keskustelussa..

Oletko onnellinen? - En.. Joskus hetkittäin ilonen, mutta en onnellinen. Onnellisuus on niin iso asia.

Haluisitko elää jonkun päivän uudestaan? - Voisin elää jonkun lapsuuden kesäpäivän uudestaan, vaikka jonkun synttäripäivän. Lapsena ne päivät oli ihania!

Missä olet tällähetkellä? - Omassa huoneessa nojatuolilla

Oletko rakastunut ensisilmäyksellä? - En, en todellakaan usko, että se on mahdollista. Ensisilmäyksellä ihminen näkee vaan ulkokuoren, eikä siihen voi pidemmän päälle rakastua. Ei se vaan ole rakkautta, ennenkun ihminen rakastuu siihen ihmiseen, eikä siihen, mitä uskoo ihmisen olevan.

Oletko valvonut koko yön? - Jep, monesti

Rakastatko ketään eri sukupuolta olevaa ihmistä? - Kyllä

Entä vihaatko ketään? - Enpä kai, kyllä vihaamiseen vaaditaan niin paljon. Vähän saatan vihata isääni kyllä.

Oletko katunut tekojasi? - Ihan liian monta kertaa kyllä.

Onko joku särkenyt sydämmesi? - Ei kai, järkyttänyt kyllä ja saanut pahaa mieltä, mutta kyllä sydän on pysynyt ehjänä.

Sano kolme tavaraa, mitä näet sinun vasemmalla puolella - Siinä on vaan seinä

Ikävöitkö ketään? - Taidan ikävöidä

Henkilö joka piti sinua viimeksi kädestä? - Naapurin lapsi

Pitääkö kukaan sinusta? - Kyllä, mutta toivoisin, että ei.

Pidätkö koulusta? - Olisin valmis puukottamaan itseäni jalkaan, jos sinne ei tarvitsisi ainakaan tänä lukuvuotena mennä.

Minkälaiset hiukset sinulla on? - Ruskeat, puolipitkät, tylsät

Tykkäätkö kauhuelokuvista? - Vaan, jos se on hyvin tehty

Minkävärinen paita sinulla on nyt? - Musta

Missä asut? - Metsässä

Oletko viime kuukauden aikana:

Ollut kuumeessa? - En
Nauranut niin, että silmistä tulee vettä? - En
Nauranut niin, että vatsalihaksiin sattuu? - Vielä ennen sunnuntaita olisin sanonut, että en, mutta kiitokset parhaalle ystävälleni siitä, että vastaus on kyllä.
Ostanut karkkia? - Kyllä vaan... Kadun.
Syönyt jätskiä? - Jep, mikä läski.
Nolannut itsesi? - Tottakaai!

Nonniin, sainhan kaikkiin vastattua.. Postailen taas jossainvaiheessa. Yksi teksti on tehtynäkin, mutta en tiedä saanko sitä takaisin

Toiveita toteuttamassa...

Nonniin, nyt koska olen todella onnellinen siitä, että tuolla kommenteissa on tullut toiveita niistä asioista, joista täällä haluttaisiin lukea, aloin kirjoittaa. Ja onhan täällä nyt uus lukijakin, että tervetuloa vaan ! Nyt teen listan kaikista asioista, jotka on tässä elämässä niitä tärkeimpiä. Varmasti jotain unohtuu, mut eikös se niin mene, että jos sen unohtaa, niin se ei voi olla kovin tärkeetä...

Ensimmäisenä tietysti pitäisi sanoa perhe, mutta koska oon niin pirullinen, en sano. Ensimmäisenä tuli nimittäin mun paras kaveri mieleen. Sen takia uskon olevani vielä elossa tai ollenkaan niin hyvässä kondiksessa kun nyt oon. (en laittanut mitään kuvaa, mistä näkyis enempää, ettei sitten tule kellekkään paha mieli...)














Toisena tuli mieleen mun rakas kissa... Ei voi olla totta!!
Kai se johtuu siitä, miten erikoinen suhde mulla on
siihen kissaan. Se on kun joku lapsi mulle. En pysty
edes sanomaan, että tää mun Mörkö maukuu, vaan
aina kun se pitää ääntä, se huutaa. Niin inhimmillisesti
sen ajattelen.

                                                                                                       








Kolmas tärkeä asia on osa sukua. Ukkini, joka joutui sairaalaan viimevuonna ja lääkärin virheen takia on nyt kuntoutuskodissa. ja on ollut mulle aina tärkein ihminen niistä jotka on mun kanssa samaa verta.

Neljäntenä mieleen pälkähti niinkin hieno asia, kun suomalaisuus. Tietty tässä maassa on vikoja, niinkun kalliit hinnat, työttömyys ja muu tollanen. Niinkun vaikka sairaanhoito, josta todellakin huonoja kokemuksia on! Oli kuitenkin niitä asioita miten paljon vaan, oon aina ylpeä siitä, että asun just täällä. On ihanaa, kun välillä on oikeen kunnon pakkasia, eikä kesälläkään liian kuuma, ja kukapa ei voisi olla ylpee suomalaisuudestaan, kun tietää, millasen maineen suomalaiset ovat maailmalla saaneet, hahah.. Siniristilippu liehumaan, hulapaloopalai!

Tämän tekeleen piirsin sillon, kun Suomi voitti hopeaa  olympialaisissa tänävuonna.


No sitten ainakin yksi juttu tulee vielä mieleen, mikä ei varmasti tule yllätyksenä teille...
Todellakin, tämän talon toisaalta niin ihana, toisaalta kaikista julmin ja kammottavin esine. Sama juttu sen kokovartalopeilinkin kanssa.








                                                                                                                     














Muistan, kun Fb oli ihan täynnä niitä sellasia "music is my life" - juttuja. Koskaan musiikki ei ole ollut elämässäni kaikki kaikessa, mutta kyllä se on aina ollut tärkeetä. Soittaa en osaa, tai laulaakkaan, mutta kuunnella kyllä! Kuuntelen suurinpiirtein ihan kaikkea, mutta nyt jostain syystä on meneillään sellanen rock - kausi.

Viimeisten joukossa muistin, miten tärkeitä ihmisiä täällä netissäkin on mulle. Netin kautta yritän auttaa muita ja parantaa omaa oloani. Kun muita ihmisiä ei näe ihan kasvotusten, on helpompaa puhua, eivätkä ne
hiljaiset hetket tunnu kiusallisilta.



Sitten on vielä sellainen ihana asia kun leffat. Olen siis ihan leffafriikki ihminen. VHS:ssiltä on ihanan nostalgista katsoa leffoja! Vanhat Disneyn leffat on ainakin yhtä hyviä, kun psykologiset thrillerit. Niissä thrillereissä on se hieno asia, että ne voi pelottaa ihan yhtä lailla, kun kauhukin, mutta siinä kun"pelotellaan" ihmisiä usein niin paljon syvällisimmillä asioilla, että itsellä ainakin ne toimii paljon paremmin, kun kauhuleffat. The jacket oli ihan huippu!
Ja ainiin, kai te Chaplinin tiedätte?

Nyt kun etsin kuvan ukistakin, niin löysin siinä samalla kaiken roinan joukosta pahvilaatikoista paljon muitakin lapsuudenkuvia. Nostalgisointi on todella ihana ja tärkeä juttu!

Siinähän ne sitten oli. Lisää kirjoitusehdotuksia otan todella ilolla vastaan.
Aijon myös tehdä kysymyspostauksen, että ihan kaikkea mahdollista saa
kysyä, niin vastaan sitten.
ps. mmmrr, kyllä osaa ärsyttää, kun ensin asettelin kuvat ja tekstit hienosti, mutta sitte piti kaikki laittaa uusiksi, kun on tuolla blogissa niitä leveyksiä säädelty... En oikeen osaa näitä juttuja vielä...

Lastenhuoneen peili

Toissapäiväinen vuorokausi oli muuttunut toiseen (hehe, tässä teille mietittävää, mikä päivä oli kyseessä) ja kello oli kuutta minuuttia vailla kolme, kun tajusin, miten kierosti olen elänyt elämääni, en vaan tunteja, minuutteja tai päiviä. Vuosia olen elänyt sillälailla. Olen ollut sen yhden ainoan ihmisen kanssa niin paljon, kun maailma vain antanut. Kahden itseni kanssa ja pitänyt vihollisen lähimpänä. Mutta hei... voiko niin olla? Vai onko tämän tyttösen mieli jo niin jakautunut, että on...? Oli miten oli, ainakaan muita olentoja, joita pystyy terveillä silmillä näkemään en ole elämääni juurikaan päästänyt.
Joskus kun en ollut puhaltanut edes kuutta kynttilää synttärikakusta, yksi minulle ennen tärkeä ihminen sai mut uskomaan, että lastenhuoneen peililasin takana asuu kaikki satuhahmot ja kaikki, jotka ovat tarpeeksi kilttejä, pääsevät sinne. Nyt olen kai jäänyt sen peilin ulkopuolelle ja elän omassa pikku maailmassani. Pääsisin toiselle puolelle, jos välittäisin. En erehdy koskaan rikkomaan lasia, koska pelkään tuhoavani koko satumaailman julmuudellani. Palelluttaisin kukat niinkun Mörkö teki Muumeissa tai jotain vastaavaa.
Joskus joku peilin sisältä saa hakattua lasiin pienen särön, ja erehdyn kuulemaan tai näkemään jotain toisten maailmasta. Silloin ajattelen hetken asioita, joita kuulen tai näen - aivan vaan pienen hetken... ja sitten vaan suljen mieleni. Voin itkeä, mutta pystyn milloin vaan päättämään, että lopetan. Vedän kerran henkeä, eikä silmistäni pääse vuotamaan enää yhtään mitään. Tiesittekö muuten, että vesi tai kyyneleet eivät oikeesti ole märkää? Pelkkää ihmisen luomaa harhaa, kuten kipu.
Tämän tekstin takana oli kyllä yksi juttu viikonlopulta, muttei sen kirjoitus vaan luonnistunut. Pointti oli se, että oon huomannut, etten nykyään vaan kuulu enää yhtään mihinkään. En kuulu tähän kaupunkiin, jossa kukaan ei tunne mua, en tähän taloon, jossa riitelen iskän kanssa niin paljon, että en tahtoisi puhua sille ollenkaan, en uimahalliin tai rannalle, jossa en kehtaa näyttää itseäni, en omaan huoneeseenikaan, missä on kirottu kokovartalopeili.