Apuja?

Hei nyt kirjoittaa kyllä yksi kädetön ihminen, heh... Siis tämähän on ensimmäinen tekemäni blogi, joten en siis oikeen osaa käyttää tätä vielä. Siksi nyt olisi avulle tarvetta! Olen siis nyt laihdutusinnossani keksinyt, että haluaisin pitää täällä kirjaa liikkumisistani ja syömisistäni. Miten siis saisin tehtyä niille oman sivun tämän blogin yhteyteen? Kiitos, jos joku vastaa! Ja ainiin, seuraava teksti tulee, kunhan saan kamerani toimimaan.

Faktoja pöytään!

Jopas on viime kirjoituksesta aikaa. No parempi nyt, kun ei koskaan. En ole kirjoittanut mitään, koska elämäni tuntuu junnaavan paikallaan. Hiihtoloma meni kotona maatessa ja murjottaessa. Perjantaina on Käärmeen näkemisen aika, joten silloin olotila tulee varmasti muuttumaan. En vaan tiedä, miten. Katsoin Madventuresin Jamaica - jaksoa ja kun keksin, että nyt haluan kirjoittaa, mietin mitä kirjoittaisin. Tosiaankin, totesin että elämäni on nyt vain junnannut paikallaan, eikä mitään kirjoitettavaa ole. Sitten keksinkin ajatella vähän suuremmalla mittakaavalla itseäni ja sitä millä ilmeellä katson maailmaa ympärilläni. Ja minkä värisillä. Keksin siis, että annan viimeinkin tietoa itsestäni. Eihän kirjoituksistani oikeastaan saa kirjoittajastaan muuta kuin agstisen nuoren kuvan. Tietenkin olen muutakin. 

Kirjoitin niin monta faktaa, kuin vain keksin

1. Olen vuonna 1998 mätäkuussa (heinäkuu) syntynyt tyttö

2. Rakastan vanhanaikaisia elokuvia, entisajan muotia, mustavalkokuvia ja muutenkin elämää, jota kuvittelen ihmisten eläneen 1950 - luvulla. Silloin olisinkin tahtonut elää.

3. Tunnistan itseni jollain tavalla Jamaican rastapäiden ajattelutavasta, sillä mielestäni ihmisten luoma yhteiskunta on aivan messed up. Jos vain voisin, muuttaisin jonnekkin sademetsään ja eläisin siellä ilman valuuttaa ja velvoitteita, heh.

4. Olen kai syömisvammainen.

5. Tiedän olevani horoskoopiltani rapu, ja horoskoopit kiinnostavatkin minua. Kuitenkaan en osaa edes lukea tähtikarttaa!

6. Haluan opetella puhumaan espanjaa ja viittomakieltä. Espanjaa siksi, koska mielestäni se on kaunis kieli ja viittomakieltä vain siksi, että olen varma, että joskus se tulee tarpeen, ja vaikkei tulisi, niin joskus kuitenkin saan varmasti käyttää taitojani.

7. Vaikka kuullostaakin ehkä oudolta, kuuntelemani musiikki on rockia. Lempibändini on The pretty reckless.

8. Kirjoitan tekstit tänne kirjakielellä siksi, että silloin ajatukset selkenevät jotenkin mielessäni. Olen myös koulussa tottunut kirjoittamaan kirjoitukset kirjakielellä, joten siten se sujuu paremmin. Koska kuitenkin tiedän, että se ärsyttää monia, aijon lopettaa sen pikkuhiljaa. Bad idea?

9. Olen hymiöaddikti, vaikka en käytäkkään niitä blogissani.

10. Pidin maaseudusta, mutta kun muutimme sinne toissakesänä, aloin vihata sitä. Kaikkiin paikkoihin on niin pitkä matka.

11. Kuitenkin rakastan mökkielämää. Perheelläni on mökki järven rannalla.

12. Nyt kun perheeni mainitsin, kerronkin, että siihen kuuluu äitini, isäni, kolme kissaa ja minä. Yleensähän perheeseen lasketaan vanhemmat ja sisarukset, mutta kuitenkin voisin sanoa, että paras ystäväni on kuin sisko minulle... 

13. Tähän parhaaseen ystävääni tutustuin 5 vuotta sitten. Kirjoitin kai aiemmin (kommentissa), että 4 vuotta sitten, mutta kun laskin uudelleen, huomasin, että enemmänhän aikaa siitä jo onkin!

14. Olen perinyt isäni ruskeat silmät, joista olen vasta vähän aikaa sitten oppinut pitämään.

15. Veriryhmäni on harvinainen AB, ja jostain syystä olen siitä iloinen...

16. En ole koskaan seurustellut, koska olen ollut aina niin epävarma itsestäni.

17. Kehonrakentajat ovat mielestäni kauniita, kuten ovat kuitenkin myös anorektisen laihat naiset ja hieman lihavatkin. En oikein enää tiedä, mikä haluaisin olla. (no en tietenkään se, mikä olen)

18. Vaikka edellisellä kotipaikkakunnallani ei minulla ollutkaan paljon ystäviä, jäi sinne kuitenkin ainakin neljä minulle todella tärkeää ihmistä.

19. Vihaan rasismia kaikissa asioissa.

20. Tahtoisin muuttaa pois kotoa isäni takia.

21. Perheessäni molemmat vanhempani syövät mielialalääkkeitä, mikä ehkä kertoo jotakin...

22. Hermostun helposti suurissa ihmisjoukoissa.

23. Tulkitsen uniani aina, aina ne muistaessani.

24. Olen ateisti.

25. Petyin tänään, kun kuulin tästä, sillä spiritismi on aina kiinnostanut minua.

26. Saan flashbackeja usein, kun haistan jotakin, joka muistuttaa minua jostain menneestä hetkestä, vaikka se ei olisikaan ollut mitenkään erikoinen.

27. Pidin ennen paljon kaikesta itsensätoteuttamisesta (tanssi, piirtäminen, valokuvaus, tarinat), mutta nykyään jäljelle näistä asioista on jäänyt vain kirjoittaminen, koska se on ainoa asia, jossa en tunne epäonnistuvani niin pahasti, että haluaisin lopettaa.

28. Tunnen epäonnistuvani lähes kaikessa mitä teen, ja se, jos mikä on uuvuttavaa.

29. Olen kasvissyöjä. Olen kasvissyöjä sen takia, etten kestä sitä, millaista niiden eläinten jotka lihatiskillä ovat paloina elämä on ollut, en siksi, etten kestäisi sitä, että ne eläimet ovat menettäneet henkensä ihmisen takia.

30. Vaikka olen ateisti, perheeni kuuluu kirkkoon, ja siksi kävin rippikoulun. (Itseasiassa silloin rippikoulunkäymisen aikana en ollut aivan varma kannastani jumalaan.) Rippikoulussa opin yhden asian, joka on se, että jos jumalaan uskoo, täytyisi uskovan olla täysin kasvissyöjä. Niin jumala ihmisen tarkoitti olevan, kuten myös tarkoitti olevan kaikkien muidenkin eläinten.

31. Charles Chaplin, Tom Hanks, Clint Eastwood, Adrien Brody ja Sarah Jessica Parker ovat/olivat todella hyviä työssään näyttelijöinä.

32. Cast away, jossa Tom Hanks on ollut jo monta vuotta lempielokuvani.

33. Muita yhtä hyviä (tai edes lähelle yhtä hyviä) leffoja ovat mielestäni The illusionist, The pianist, Hyvät pahat ja rumat, Helmiä ja sikoja, FC Venus, Leijonasydän, The kid, Waterworld, Sisko tahtoisin jäädä, Schindler's list ja.... no, lista on liian pitkä kirjoitettavaksi, mutta siinä muutama!

34. Olen siis aivan leffafriikki... Heh.

35. Omistan Sex and the city dvd-boxin ja olen siitä ylpeä.

36. En tahtoisi lopettaa kirjoittamista nyt ollenkaan.

37. Uusin kissamme tuli meille, kun joku hirveä ihminen oli jättänyt sen kesän jälkeen! (kesäkissa)

38. Lempiruokani on äitini tekemä porkkanasoppa.

39. Tahtoisin ottaa tällaisen tatuoinnin, koska olenhan rapu horoskoopiltani.

40. Olen absolutisti viinan, röökin, nuuskan ja melkeimpä kaikkien päihteitten osalta. (viinaa tai röökiä ei siis ole tullut edes maistettua...)

41. Toiseksi viimeinen kohta! Seuraan paljon vlogaajia tubesta ja paras on mielestäni tämä Antti.

42. Alan kirjoittamaan ensikerralla jo enemmän omanlaisempaa tekstiä, ja olihan tuolla jo muutama sana, joita ei ehkä sanakirjasta löydykkään! Haluaisin myös tietää, alkaisinko käyttämään täällä hymiöitä, että kommenttia saa jättää. Niin ja kirjoittaisinko siitä, mitä alan opiskelemaan, kun peruskoulu sitten osaltani loppuu? Kiitos, jos luit!

Olisi liian helppoa olla normaali

Ei tullut kirjoitettua syvällistä profilointia raiskaajista tai mitään muutakaan. Eipä tietenkään. Mihin tällainen paska pystyisikään. No, ainahan osaan ahmia, hah. Tänään oli taas iloisuuskohtaus. Unohdin todellisuuden ja nauroin. En välittänyt siitä, että Suomi hävisi Ruotsille. Nyt alkaa taas masennuskausi. Olen ihan rikki! Tiedän, että ainoa asia, joka todella saisi masentuneisuuteni laantumaan, olisi laihtuminen. Kuitenkaan en koskaan pysty siihen. Kuolen lihavana. Joko oman käden kautta tai lihavuuteen. Jos en tuntisi itseäni näin turraksi kaikille muille paitsi surun tunteille, olisin raivoissani siitä, että tämä onnellisuus kestikin vain muutaman tunnin. Iloisuuskohtaushan se olikin. Mitä oikein kuvittelin! Enhän koskaan voisi muuttua onnelliseksi ja normaaliksi ihmisolennoksi. Sehän olisi tietenkin liian helppoa.

Piirrustus

Ostin uuden piirrustuslehtiön ja innostuin pitkästä aikaa piirtämään. Tästä sain myös innostuksen kirjoittaa. Ensikerralla, kun tässä blogissa on jotain uutta luettavaa, täällä luultavasti on masentavaa tekstiä. Aiheeksi keksin tästä kuvasta miettiä sitä, mitä raiskaajien päässä oikein voi liikkua, kun tekevät sitä, mitä tekevät, vai liikkuuko siellä yhtään mitään.

"Olin kuulevinani hänen päässään naksahtavan"

Tuli eilen käytyä kaupassa. Pääsin sinne kerrankin aivan yksin, koska olin eilisestä illasta asti yökyläilemässä kotona. Todellisessa kodissani siinä kaupungissa, jossa perheeni ennen asui. En voi ymmärtää, miksi kukaan ei ole huolinut ostaa sitä vieläkään... Oli miten oli, kauppaan lähtiessäni olin varma, että kauppakassini tulvisi kotiin palatessani karkeista ja kaikesta mahdollisesta ahmimisruoasta. Mietin koko kaksikilometrisen matkan Citymarkettiin ruokia, jotka tahtoisin sulloa jo turvonneisiin kasvoihini samalla kasvattamaen roikkuvaa vatsaani ja kuitenkin tuomaan sen hetkellisen euforian tunteen. (Tiedän, ettei tunteita kuuluisi sekottaa syömiseen...)
Kun pääsin kaupan parkkipaikalle olin suunnitellut jo tarkat kordinaatit reitilleni, jonka kulkisin lasi-ikkunaisista liukuovista päästyäni. Olin matkalla karkkiosastolle.
Kuitenkin ovien sulkeutuessa takanani huomasin jonkin menevän pieleen. Jatkoin ihmismassan joukossa suoraan, enkä kääntynyt karkkihyllyille. Jotenkin alitajunnassani vältin sitä. Tiedänhän, ettei se on vain pahasta. Kiersin kaupan elokuvavalikoiman ja vihanneshyllyt, maitotuotteet ja kun pääsin keksihyllylle, otin mukaani paketin. Se oli 1. virheeni. Kävelin nopeasti mehuhyllylle. Olin niin häpeissäni siitä, mitä olin tekemässä, että kuvittelin koko ajan lyyhistyväni pepsi maxsien viereen ja peittäväni kasvoni. Ehkä olisin itkenyt. Valintani kesti sillä hyllyllä monta minuuttia. Otin tölkin mukaani (toinen virhe saavutettu) ja lähdin siitä suoraan viereiselle osastolle. Karkkiosasto ja jo kolmas virheeni.
Vaikka kauppa oli todella täysi siihen aikaan päivästä ei kukaan viipynyt sillä osastolla yhtä pitkää aikaa sillä hyllyllä. Mietin, mitä muut ajattelevat. Mietin, mitä he ajattelevat syödessään ja mitä he ajattelevat minusta. Miettivätkö he, ettei minunlaiseni tytön kuuluisi olla siellä? Mietin kaloreita, mietin sitä, mikä helpottaisi oloani ja mietin, mikä olisi oikein. Otin ja palautin pakkauksia, pusseja ja laatikoita. Hermostuin ja otin valkosuklaatikkuja. Kummaa, sillä enhän edes pidä valkosuklaasta...
Kassoilla oli tungosta ja ihmisjoukon määrä sai minut tuskastumaan yhä vaan enemmän. Jäin jonottamaan, mutta kun taakseni jonoon asettui pariskunta, jonka mies oli niin lähellä selkääni, että olisin voinut tuntea hänen hengityksensäkin, jos olisin viipynyt siinä sitä muutamaa sekuntia kauemmin. Lähdin siis jonosta nopeaan ja vähän paniikissa. Suuret ihmismassat ovat pitkään olleet ahdistava asia minulle.
Palautin kaikki tavarat käsistäni ja tunsin itseni vapaaksi. Kiersin taas kauppaa kauan, varmaankin toiset parikymmentä minuuttia. Lehtiosastollakin pyöri naisia selailemassa lehtiä, enkä itse tämänkokoisena ihrakasana meinannut mahtua heidän joukkoonsa, mutta sain napattua Trendin. Sitten kun kiersin kaupan kosmetiikkaosastoa, otin mukaani hammasharjan. Todellakin, hammasharjan! Voi jessus, sinnehän piti mennä ostamaan hampaiden syövytysaineita, eikä hammasharjaa...
No, kaupasta ulos päästyäni mukanani oli reilunkaupan puuvillakassi, jossa oli hammasharja, sisupastilleja ja light-mehu. Kaksi kaloria annoksessa.
En mitenkään voinut ymmärtää, mitä äsken oli tapahtunut. Ylitin kai itseni. Tein viimein jotain fyysistä enkä vain suunnitellut. Mietin, oliko se vain kerran onnistuminen vai jonkun pidemmän alku.
Olen varma, että moni, ellei kaikki, jättivät kirjoituksen lukematta loppuun, koska olihan tämä pätkä aika turha. Kuitenkin se, mitä mielessäni tapahtui oli jotain aivan muuta.
Kiitos uudelle lukijalle! Nyt jos siellä joku luki tämän, niin olisi todella kiva juttu, jos ilmoittautuisi kommenttilaatikossa. Tietäisin sitten, kirjoitanko näitä juttuja tänne, vai päiväkirjaan...

Joskus

Nyt kaksi päivää olen elänyt -niin paljon kuin vain olen siihen pystynyt- vain hetkessä. Siinä jota juuri elän, enkä tulevaisuudessa tai menneisyydessä. Oloni on parempi kuin pitkään aikaan. Syön rahkaa ja teen lihaskuntoa, katson thinspoa ja syön vähän. Näin saisi jatkua kesään asti, vaikka koko elämäni. Olen huomannut saavani energiaa musiikista, enkä siksi kaipaa ruokaa. En tarvitse ruokaa lohduttamaan, koska laihtuminen ja tulevat lihakset tekevät oloni onnensekaiseksi. Nyt tulevaisuudellakin on jotain annettavaa. Nyt on syytä odottaa sitä. Laihdun vielä, viimein!
Barbara Palvin on upea, Sarah Jessica parker on kaunis, Taylor Momsen rock ja Kate Moss näyttää varmasti aina kauniilta. Kaikki nämäkin ovat laihoja. Joskus olin, joskus vielä olen.

Mitä, missä, milloin?

Ajatus siitä, että olen lihonut kokonaiset 12 kiloa, ei ole koskaan mahtunut päähäni. Luku on aivan liian suuri. Kuitenkin joskus, aivan yhtäkkiä, kun vilkaisen peiliin seinällä, ikkunan heijastukseen, kosken itseäni väärästä kohtaa tai kun katson väärää osaa itsessäni (joskus jokainen osa tuntuu väärältä...) pienintäkään hetkistä kauemmin, järkytyn tajutessani sen, mitä olen itselleni tehnyt. Toisaalta en voi ymmärtää, miten olen suurentunut jokaiseen suuntaan niin paljon, että sen tajuaminen voi olla niin suuri järkytys. Jokainen niistä järkytyksistäni tuntuu jättävän mieleeni niin suurta kipua, etten ymmärrä, kuinka olen yhä tällainen ja täällä. Toisaalta kuitenkin tiedän, miten tämä kaikki on tapahtunut. En vain voi uskoa sitä.

 En tiedä, minkä kokoinen olen, kun jokaisella kerralla, kun näen itseni, näytän joltain muulta. Joskus mietin, kuvittelenkohan kaiken lihan ympärilläni, niinkuin silloin joskus (12kg sitten). En enää hahmota kehoni todellisia rajoja. Katson itseäni tunteilla, enkä kykene koskaan näkemään niinkuin kaikki muut kehoni näkevät. En enää tiedä mitä tehdä, kun pelkkä ajattelukin tuntuu liian raskaalta. Koko tulevaisuus tuntuu olevan mahdoton. Mikä osa aivoissani on rikki, ja kuka sen korjaa? 

Ps. Anteeksi sekava teksti. Sekavat ovat ajatuksetkin.

67cm

Katinkultaa

Makaan sängyssäni puhtailla lakanoilla. Viimein sain petivaatteet vaihdettua, vaikka sen aika olisi ollut jo viikkoja sitten. Mietin mikä mieltäni tälläkertaa riivaa. Huusin humalaiselle äidilleni monta kertaa tänään. Uskon, että tässä talossa on joku voima, joka muuttaa mieltäni aina, kun olen edes talomme pihassa. Kun kuljen sitä hiekkatietä, jota kuuluisi kutsua tieksi kotiin, muutun aivan täysin. Oli se tie jäässä tai sula, oli siinä vettä, loskaa, tai lehtiä, tunnen aina vihaa kävellessäni haalistuneen keltaista taloa kohti. Tahtoisin tuntea koko talon vieraaksi. Tahtoisin palata todelliseen kotiini, jossa ennen asuimme. Nytkin, kun ajattelen, kuinka kaunis ajatus se on, silmäni alkavat kiiltää ja saavat kyyneleet pinnalleen vain siksi, että tiedän että se ei koskaan voi olla todellisuutta.
Mittanauha on ollut armoton. Aina, kun kierrän sen rasvaisen lihani ympärille, luku nauhassa on väärä. Se on aina liikaa, enkä pysty kuitenkaan käsittämään sitä vielä kunnolla. Ymmärrykseeni ei mahdu tarpeeksi suuria lukuja. Ahdistuksessani söin suklaata. Nyt jälkeenpäin tiedän, kuinka helppoa sekin olisi ollut välttää, kun vain olisin edes yrittänyt. Ajatukseni vain jakautuivat tänään siihen suuntaan, joka lääkitsee tunteitani oksettavilla rasvapalasilla. Ensikerralla laitan postaukseen kuvia. (Haluan myös kertoa, että kuvia en ole aiemmin laittanut, koska itse en ole niitä ottanut ja olen muiden kuvien kopioimista vastaan)
Nyt palaan mielessäni aikaan, joka oli paremmin. Se aika oli paremmin vain siksi, että se on menneisyyttä. Koko edellinen elämäni viimeisintä sekuntia myöten on parempaa kuin nykyhetki ja sen todellisuus.
Mielessäni on viimekuinen päivä. Kahdeskymmenesneljäs. Käärme kertoi, että aikoo kertoa äidilleni käynneistäni hänen huoneessaan koulupäivinä. En saa päättää asiasta, en väittää vastaan. Asiat eivät enää ole päätettävissäni eivätkä tapaamiset ole vapaaehtoisia. En ymmärtänyt, miksi äitini pitäisi tietää. En vieläkään ymmärrä. Tiesin, että asiat pahenisivat, kun äitini saisi tietää. Tiedän äidilläni olevan tarpeeksi huolta isästäni, eikä kaiken murheen lisäksi kaivattaisi vielä tietoa siitä, että perheen ainoa tytär tahtoisi pois tältä planeetalta viemällä hengen ruumiistaan siitäkin huolimatta, että joku saattaisi heidän lastaan kaivata. Kuitenkaan en saanut päättää enää.
Ennen todella oli paremmin. Aika kultaa joka hetken menneestä elämästäni. Nykyhetki on vain katinkultaa. Tulevaisuuden tahtoisin olevan tuhkaa. "Voinko mä rakentaa tuhkasta taivaan?" Niimpäniin, voiko tulevaisuus olla onnea, pilvilinnoja ja lintuja vapaana taivaalla?  http://www.youtube.com/watch?v=yWs2pr0Twzk

Naapurin tyttö

Viimeinkin yritän korjata elämäni suunnan! Tahdon, ainakin vielä, elää. Olen tämän päivän aikana saanut elämänhaluni takaisin. Tämä melkein yliluonnolliselta tuntuva onnellisuus johtuu luullakseni siitä, että hetken vielä pystyn uskomaan, että olen saamassa elämäni järjestykseen. Hankkiudun eroon Käärmeestä, menen kymppiluokalle ja alan viimein elämään elämääni mittanauhan mukaan. Tahdon olla kuin naapurissa asuva tyttö, joka oli sairaalahoidossa liian alhaisen painonsa takia. Tahdon saada niin paljon aikaiseksi ennen kesää! Kesästä tulee upein ikinä. Kun tää varmuus tulevaisuuteen vaan voisi kestää... Kuitenkin pessimisti itsessäni huutaa. Eihän se tietenkään kestä...

Pääni sisällä kasvaa orkidea

Olen nyt jo pitkään (kaikki päivät viimeisimmän kirjoituksen jälkeen) avannut bloggerin vain katsoakseni mitä muut ovat saaneet aikaiseksi kirjoittaa. Itsehän en koskaan saa aikaiseksi tehdä koko elämälläni mitään. Turhaan kulutan täällä maan öljyvarantoja, metsiä, ihmisten ajatuksia, jaksamista... No, pointti ei ollut nyt elämäni turhuus. Pointti on se, että olin jo valmis lopettamaan koko kirjoittamisen, mutta yksi asia sai jatkamaan... Tättärätättättää! Lukijoita on yksi lisää! Tämä riittää syyksi kirjoittaa kaikki, mitä mitä suuria asioita on turhan pitkän kirjoitustauon välissä tapahtunut.
   24. päivä tammikuuta. Tärisin jännityksessä koko ensimmäisen tunnin koulussa. Toisella tunnilla vilkuilin kelloa 15 minuuttia, kunnes keräsin romuni pulpetilta laukkuun ja tein siinä lähtöä. Vieressä istuva tyttö, jota pitäisi kai kutsua ystäväkseni kysyi minne olen lähdössä. Vastaukseksi nauroin ja kuiskasin lähteväni metsästämään yksisarvisia. Niimpäniin, olisimpa vain ollutkin. Tunsin oloni hermostuneeksi ja suljin luokan oven. Käytävällä kulkiessani tunsin yhä luokassa istujien katseet selkäytimessäni. Mietin kaiken, mitä Käärmeelle haluaisin sanoa valmiiksi. Tahdoin sanoa, kuinka turhaa puhuminen on ja etten tahtoisi enää käydä koko huoneessa, istua siinä Käärmeen pöydän vieressä, katsoa miten mieltäni arvioidaan ja jokainen sanomani asia yritetään muistaa ja analysoida. Eikä sitten kuitenkaan ensikerralla siinä istuessani muisteta mitään. Siinä sitten istuin. Näin hymyn ja vastasin siihen kuin se olisi ollut pakollista. Kysyttiin kuulumisiani. No, ei mitään erikoista... Tiesinhän, ettei se pidä paikkaansa. Ajatukseni pelottavat minua. Ne ajatukset, jotka ovat kuin jonkun mieleeni istuttamat. Nyt ne ajatukset eivät enää mahdu päähäni ja kasvavat ulos. En pysty enää olla hiljaa. Pääni sisällä kukkii orkidea. Käärme totesi, että olen käynyt siinä huoneessa nyt puolenvuoden ajan, seitsemän kertaa kai. Enempään ei ole ollut aikaa. Nyt oltiin sitten päätetty, että tekisin masennustestin uudestaan, niin nähtäisiin, onko muutosta mielessäni tapahtunut. Nähtäisiin, mikä kukka mielessäni on itänyt. Testin tulos oli aiempaa huonompi. Nyt alettiinkin sitten puhumaan tulevaisuudesta. Koskaan en ollut kuullut Käärmeen sanovan mitään niin hirveää. En tahtoisi tulla siihen huoneeseen enää koskaan. Tästä päivästä alkoivat taas uudet murheet.