Makaan sängyssäni puhtailla lakanoilla. Viimein sain petivaatteet vaihdettua, vaikka sen aika olisi ollut jo viikkoja sitten. Mietin mikä mieltäni tälläkertaa riivaa. Huusin humalaiselle äidilleni monta kertaa tänään. Uskon, että tässä talossa on joku voima, joka muuttaa mieltäni aina, kun olen edes talomme pihassa. Kun kuljen sitä hiekkatietä, jota kuuluisi kutsua tieksi kotiin, muutun aivan täysin. Oli se tie jäässä tai sula, oli siinä vettä, loskaa, tai lehtiä, tunnen aina vihaa kävellessäni haalistuneen keltaista taloa kohti. Tahtoisin tuntea koko talon vieraaksi. Tahtoisin palata todelliseen kotiini, jossa ennen asuimme. Nytkin, kun ajattelen, kuinka kaunis ajatus se on, silmäni alkavat kiiltää ja saavat kyyneleet pinnalleen vain siksi, että tiedän että se ei koskaan voi olla todellisuutta.
Mittanauha on ollut armoton. Aina, kun kierrän sen rasvaisen lihani ympärille, luku nauhassa on väärä. Se on aina liikaa, enkä pysty kuitenkaan käsittämään sitä vielä kunnolla. Ymmärrykseeni ei mahdu tarpeeksi suuria lukuja. Ahdistuksessani söin suklaata. Nyt jälkeenpäin tiedän, kuinka helppoa sekin olisi ollut välttää, kun vain olisin edes yrittänyt. Ajatukseni vain jakautuivat tänään siihen suuntaan, joka lääkitsee tunteitani oksettavilla rasvapalasilla. Ensikerralla laitan postaukseen kuvia. (Haluan myös kertoa, että kuvia en ole aiemmin laittanut, koska itse en ole niitä ottanut ja olen muiden kuvien kopioimista vastaan)
Nyt palaan mielessäni aikaan, joka oli paremmin. Se aika oli paremmin vain siksi, että se on menneisyyttä. Koko edellinen elämäni viimeisintä sekuntia myöten on parempaa kuin nykyhetki ja sen todellisuus.
Mielessäni on viimekuinen päivä. Kahdeskymmenesneljäs. Käärme kertoi, että aikoo kertoa äidilleni käynneistäni hänen huoneessaan koulupäivinä. En saa päättää asiasta, en väittää vastaan. Asiat eivät enää ole päätettävissäni eivätkä tapaamiset ole vapaaehtoisia. En ymmärtänyt, miksi äitini pitäisi tietää. En vieläkään ymmärrä. Tiesin, että asiat pahenisivat, kun äitini saisi tietää. Tiedän äidilläni olevan tarpeeksi huolta isästäni, eikä kaiken murheen lisäksi kaivattaisi vielä tietoa siitä, että perheen ainoa tytär tahtoisi pois tältä planeetalta viemällä hengen ruumiistaan siitäkin huolimatta, että joku saattaisi heidän lastaan kaivata. Kuitenkaan en saanut päättää enää.
Ennen todella oli paremmin. Aika kultaa joka hetken menneestä elämästäni. Nykyhetki on vain katinkultaa. Tulevaisuuden tahtoisin olevan tuhkaa. "Voinko mä rakentaa tuhkasta taivaan?" Niimpäniin, voiko tulevaisuus olla onnea, pilvilinnoja ja lintuja vapaana taivaalla? http://www.youtube.com/watch?v=yWs2pr0Twzk
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti