"Olin kuulevinani hänen päässään naksahtavan"

Tuli eilen käytyä kaupassa. Pääsin sinne kerrankin aivan yksin, koska olin eilisestä illasta asti yökyläilemässä kotona. Todellisessa kodissani siinä kaupungissa, jossa perheeni ennen asui. En voi ymmärtää, miksi kukaan ei ole huolinut ostaa sitä vieläkään... Oli miten oli, kauppaan lähtiessäni olin varma, että kauppakassini tulvisi kotiin palatessani karkeista ja kaikesta mahdollisesta ahmimisruoasta. Mietin koko kaksikilometrisen matkan Citymarkettiin ruokia, jotka tahtoisin sulloa jo turvonneisiin kasvoihini samalla kasvattamaen roikkuvaa vatsaani ja kuitenkin tuomaan sen hetkellisen euforian tunteen. (Tiedän, ettei tunteita kuuluisi sekottaa syömiseen...)
Kun pääsin kaupan parkkipaikalle olin suunnitellut jo tarkat kordinaatit reitilleni, jonka kulkisin lasi-ikkunaisista liukuovista päästyäni. Olin matkalla karkkiosastolle.
Kuitenkin ovien sulkeutuessa takanani huomasin jonkin menevän pieleen. Jatkoin ihmismassan joukossa suoraan, enkä kääntynyt karkkihyllyille. Jotenkin alitajunnassani vältin sitä. Tiedänhän, ettei se on vain pahasta. Kiersin kaupan elokuvavalikoiman ja vihanneshyllyt, maitotuotteet ja kun pääsin keksihyllylle, otin mukaani paketin. Se oli 1. virheeni. Kävelin nopeasti mehuhyllylle. Olin niin häpeissäni siitä, mitä olin tekemässä, että kuvittelin koko ajan lyyhistyväni pepsi maxsien viereen ja peittäväni kasvoni. Ehkä olisin itkenyt. Valintani kesti sillä hyllyllä monta minuuttia. Otin tölkin mukaani (toinen virhe saavutettu) ja lähdin siitä suoraan viereiselle osastolle. Karkkiosasto ja jo kolmas virheeni.
Vaikka kauppa oli todella täysi siihen aikaan päivästä ei kukaan viipynyt sillä osastolla yhtä pitkää aikaa sillä hyllyllä. Mietin, mitä muut ajattelevat. Mietin, mitä he ajattelevat syödessään ja mitä he ajattelevat minusta. Miettivätkö he, ettei minunlaiseni tytön kuuluisi olla siellä? Mietin kaloreita, mietin sitä, mikä helpottaisi oloani ja mietin, mikä olisi oikein. Otin ja palautin pakkauksia, pusseja ja laatikoita. Hermostuin ja otin valkosuklaatikkuja. Kummaa, sillä enhän edes pidä valkosuklaasta...
Kassoilla oli tungosta ja ihmisjoukon määrä sai minut tuskastumaan yhä vaan enemmän. Jäin jonottamaan, mutta kun taakseni jonoon asettui pariskunta, jonka mies oli niin lähellä selkääni, että olisin voinut tuntea hänen hengityksensäkin, jos olisin viipynyt siinä sitä muutamaa sekuntia kauemmin. Lähdin siis jonosta nopeaan ja vähän paniikissa. Suuret ihmismassat ovat pitkään olleet ahdistava asia minulle.
Palautin kaikki tavarat käsistäni ja tunsin itseni vapaaksi. Kiersin taas kauppaa kauan, varmaankin toiset parikymmentä minuuttia. Lehtiosastollakin pyöri naisia selailemassa lehtiä, enkä itse tämänkokoisena ihrakasana meinannut mahtua heidän joukkoonsa, mutta sain napattua Trendin. Sitten kun kiersin kaupan kosmetiikkaosastoa, otin mukaani hammasharjan. Todellakin, hammasharjan! Voi jessus, sinnehän piti mennä ostamaan hampaiden syövytysaineita, eikä hammasharjaa...
No, kaupasta ulos päästyäni mukanani oli reilunkaupan puuvillakassi, jossa oli hammasharja, sisupastilleja ja light-mehu. Kaksi kaloria annoksessa.
En mitenkään voinut ymmärtää, mitä äsken oli tapahtunut. Ylitin kai itseni. Tein viimein jotain fyysistä enkä vain suunnitellut. Mietin, oliko se vain kerran onnistuminen vai jonkun pidemmän alku.
Olen varma, että moni, ellei kaikki, jättivät kirjoituksen lukematta loppuun, koska olihan tämä pätkä aika turha. Kuitenkin se, mitä mielessäni tapahtui oli jotain aivan muuta.
Kiitos uudelle lukijalle! Nyt jos siellä joku luki tämän, niin olisi todella kiva juttu, jos ilmoittautuisi kommenttilaatikossa. Tietäisin sitten, kirjoitanko näitä juttuja tänne, vai päiväkirjaan...