Siinä lauletaan: "Rakas älä pelkää elonkorjaajaa, rakas ota kiinni kädestäni, älä pelkää elonkorjaajaa, tulemme pystymään lentämään, älä pelkää elonkorjaajaa."
Kaikki näiden kuuntelu lähti tänään siitä, kun kuulin radiosta biisin , jossa laulettiin: ""Onko jokin vialla", hän kysyi. Tottakai on. "Olet vielä hengissä", hän sanoi. Ja ansaitsenko olla?" Ei siinäkään huonot sanat.
Jos nyt haluaisin tästä angst-olosta päästä, voisin kuunnella voimabiisiäni. Alkaahan se vähän masentuneesti, mutta kertsi on uskomattoman rohkaiseva. Muistan sen jo ulkoakin! "Anna tuulen puhdistaa, nostaa helmoja, heittää hiukset sekaisin. Kevätmyrskyn kastella, mekko liimata kiinni vartaloosi, olet kaunis, kaunis." Sanat jatkuvat yhtä kauniisti viulunsoiton jälkeen: "Nosta katse ylös sateeseen, katso lintujen lentoa. Ne ei kylvä, ne ei satoa korjaa, mut niil on tarpeeks kaikkea. Kiivetään kukkulalle, sieltä näkee yli kaupungin." Hauska juttu sinänsä, että laulussakin kiivetään ylöspäin, koska niin olen minäkin tehnyt viimepäivinä. Ihan fyysisesti, mikä on aikas uutta tälle tytölle. Löydettiin ystäväni kanssa upeat kalliot ihan kotiemme läheltä ja siellä olemme olleet paljon. Yhden sillan alla paljastin itsestäni kaikista pahimmat asiat hänelle. Toissapäivänä puhuin hänelle ja kerroin. Hän järkyttyi, mutta ymmärsi. Mietti ja katsoi suoraan minuun, mietti, miten olen saattanut tehdä asioita, joita tein, hyväksyi minut silti. Hänkin kertoi itsestään. Nyt, vaikka kummallakin meillä oli jonkin aikaa kaikki hyvin ja hyvä olla toistemme seurasta, erakkominäni tahtoo olla yksin. En vieläkään tiedä, onko se hyvästä vai pahasta omalla kohdallani.
Tahtoisin auttaa naapuriani, hänelläkin on todella raskasta. Tai no en tiedä "hänelläkin" vai ihan vaan hänellä. Itse liioittelen asioita ihan liikaa. Huono tapa. Netissäkin yritän auttaa. Kännykälläkin. Ystävästäni, joka sille osastolle on ehkä joutumassa sain tietää sen, että se ei johdu huumeista. Se on jotain paljon vakavampaa, mitä en ole tajunnut. (koska olen itsekeskeinen kusipää) Ihminen, joka on tärkein ihminen mulle koko maailmassa ei lähde enää kotoaan ja nauraa kuulemma itsekkin hullun naurua, enkä edes ole ymmärtänyt olla aiemmin huolissani. En ole kysellyt kuulumisia, soitellut tai viestitellyt, kunhan voivottelin itseäni. Nyt varmaan en anna hetkenkään rauhaa.
Nyt kun aloitin kirjoittamaan, niin voisin kai miettiä muutakin. Voisin miettiä, miten itselläni menee, muttakun en oikeen tiedä. Jokainen päivä vaan kuluu, enkä oikeen ajattele sitä. Ajattelen enimmäkseen, miltä muista tuntuu, huolehdin ja yritän ymmärtää kaiken. Itseasiassa sehän on hyvä juttu. Mitä enemmän mietin muita, voin auttaa, enkä mieti itseäni. No, senverran olen miettinyt, että jos en pääse kaupunkiin opiskelemaan, hankin mönkkärikortin. Thats it. Hyvä suoritus! Nojoo, kai se on pakko myöntää. Kaipaan vähän sekaisinoloa. Ja kokeilunhaluni yllyttäisi juomaan jääkaapista kahviliköörit, hih.. No, en tiedä siis mitä itseni kanssa teen. En kai mitään. Jatkan vaan elämää ainakin jonkin aikaa eteenpäin. Nyt pitää varmaankin lopettaa kirjoittaminen, etten luisu omiin ongelmiini. Laitan vielä sen viimetekstin tähän alle, ihan varmuuden vuoksi, jos sitä joku kaipasi:
Kiitoskiitos kommenteista edelliseen postaukseen! Moniin pystyin ihan samaistumaan.Hienoa niissä kommenteissa kans se, että niitä oikeasti oli mietittykkin, mikä oli se pointti siinä. Monesti tuntuu, että ihmiset vaan elää tätä elämää tottumuksesta eteenpäin, eivätkä mietikkään muuta, koska se on olevinaan niin väärin. Omasta mielestäni kuolemaa pitäisi pitää yhtä luonnollisena asiana kuin elämääkin ja kumpikin asia on ajattelemisen arvoinen.
Tässä nytt on ollut muutama sellainen "hyvä päivä", jolloin se hetkellinen onni on ollut viipynyt vähän pidempään. Mutta kyllähän se vielä vituiksi menee, kun koulukin taas alkaa, jes...
Mutta aijai kyllä osaa olla kaunis biisi, on tullut aika paljon lähiaikoina kuunneltua: Ilona. Tosi kauniit ja vahvat sanat siinä kyllä on. No mutta nyt asiasta kukkapurkkiin, ettei mene tylsäksi.
Jotkut näiden lukijoista tietävät huumekokeiluistani ainakin jotain. Ystävän kanssa on tullut polteltua ihan vaan joskus. Ei siinä mitään, koska se ei ole ongelma. Pidän kuukauden mittaisia taukoja enkä tiedä käytänkö enää tulevaisuudessa koskaan. Tämä ystäväni nyt on käyttänyt vahvempia aineita, enkä ole varma, onko se osastolle lähtemisen vaara niistä johtuvaa. Niin käytin sitten minäkin. Uskon, että ymmärrättekin, miksi. Onhan tästä päästävä jotenkin pois, pahasta olosta. Toinen minulle tärkeä ihminen auttoi ymmärtämään sen. Ei se vaan ollut pelkkää kokeilunhalua. Pakenin tätä kaikkea niillä helvetin nappuloilla.
Tätä juttua niistä pillereistä voisi pitää jonain varoituksenakin, en oikein tiedä. Niitten kanssa vaan kävi sellanen hassu juttu, minkä haluan teille kertoa. Menin nimittäin niin helvetin sekaisin niistä, ettei se kyllä ollut hauskaa. Istuin sängylläni, hikoilin ja pyörin ympyrää, en pysynyt hetkeäkään paikallaan. Olin aikalailla pihalla, en osannut päättää mistään ja olin hermostunut. Välillä pelotti, kun en tiennyt, milloin se olo oikeen menisi ohi. Jokainen minuutti tuntui oikeasti ihan kymmeneltä minuutilta, mikä oli kans todella outoa. Muistan, kun katsoin kelloa jokaisen minuutin aikana monta kertaa ja ihmettelin, miten aika kuluu niin hitaasti. Keksin sitten vielä olla itsetuhoinen vasenta reittäni kohtaan, että tuntisin jotain ja keskittyisin. Tuloksena sellanen haava, että pelkäsin joutuvani menemään tikkaamaan sen. Se aine vaan puudutti niin kovasti, ettei sekään sitten auttanut. Nojoo, yhtenä iltana meni siis niin. Otin vähän pienemmät määrät x2 peräkkäisinä iltoina, eikä kokemus sillon ollut niin rankka.
Nyt, kun olen kertonut edes ihan pienen osan siitä, millainen olo tuon pillerin (tai osan siitä)ottamisen jälkeen oli, luulisi olevan itsestäänselvä asia, etten enää tahtoisi niitä käyttää. Se olo kun ei tosiaan ollut kovin hyvä. Kuitenkin tahtoisin. Tahtoisin vaan olla niin sekaisin, että ainoa asia, mitä pystyn ajattelemaan on se, miten pyörin huoneessani ympyrää. En jaksa näitten ajatuksien kanssa. Nämä viimepäivät olen siis pärjännytkin hyvin, mutta sen tiedän, että kun koulu taas alkaa, en enää jaksa. Se vaan on liikaa, kun pitää jaksaa kuus tuntia jokapäivä olla "tavallisten" ihmisten joukossa ja olla edes jotenkin selväjärkisen näkönen. Ei epätavallinen kuulu tavallisten joukkoon esittämään muuta kun on.
Niin, tein siis sellaisen päätöksen, että voin joko jatkaa tätä elämää ja yrittää vaan olla niin sekaisin jatkuvasti, että kestän sen, tai lopettaa leikin kesken. Ennen vaihtoehtona oli myös onnistua olemaan sellainen, että kestäisin itseni, jonka jälkeen kaiken muun kestäminen olisi helpompaa. Se on liikaa vaadittu. Jäljelle siis jää: nistielämä tai ei elämää ollenkaan.
ps. voin poistaa tän postauksen, jos vaikuttaa siltä, et tämä oli virhe.
Sitä huonepostausta on vähän vaikea tehdä, kun en tunnu jaksavan laittaa tätä huonetta järjestykseen. Koitan lähiaikoina jotain vähän erilaista kuitenkin väsätä.
ps. tekstissä voi olla jotain ihme virheitä, kun en tarkistanut jälkeempäin tätä tekstiä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti