En ole pystynyt kirjoittamaan mitään. On tuntunut niin pahalta. Olen miettinyt ainakin viisi kertaa jo, mitä kirjoittaisin ja mielessäni on ollut jo valmiita tekstejä. En kuitenkaan ole saanut mitään aikaan. Nyt kun kerrankin on sellainen hetki, kun koneen ruutua ei kannattaisi tuijottaa niin tietenkin teen sen nyt. Kello on nyt 23.26. En saa nukuttua, koska nukuin taas päivällä. Enkä ottanut melatoniinia, jota äitini toi apteekista toissapäivänä. Nukun nykyään todella huonosti. Nyt kuitenkin kirjoitan sen, mitä tulinkin kirjoittamaan.
Ymmärsin juuri äsken, että kaikki "omat" ongelmani ovat sittenkin olleet väistämättömiä. Kuten isäni, nyt kun tunnen oloni pahaksi, olen sulkeutunut omaan huoneeseeni ja vietän tällä samaisella patjalla peiton, tietokoneen, ruuan ja peilin kanssa jo kolmatta päivää. Tosin isäni vain makaa tällaiset päivät ja katsoo tv:tä. Joskus kesällä muistan kun makasin huoneessani ja mietin onko isäni edes hengissä seinän toisella puolella, jonne hän lukittautui suurinpiirtein kuukaudeksi. Veimme oven taakse ruokaa eikä isäni tullut ottamaan niitä vastaan silloin, kun kukaan olisi saattanut nähdä. Vasta nyt kirjoittaessani ymmärrän, kuinka kamalaa se on ollut. Kuitenkin suojelin mieltäni sulkemalla ajatuksen isästäni hetkiksi kokonaan pois. Tahdoin unohtaa sen huoneen.
(tätä kirjoitusta jatkoin vasta tänään) Luonteessani huomaan myös toisen piirteen, jonka olen varmasti perinyt isältäni. Tämä piirre on täydellisyyden tavoittelu. En itseasiassa edes vain tavoittele täydellisyyttä, vaan siitä on tullut minulle pakkomielle kaikessa. Isäni on perfektionisti aina kun pystyy masennuskausien välillä tekemään jotakin. Tietenkään siinä, että tavoittelee kaikessa tekemisessään täydellisyyttä ei ole mitään pahaa, mutta ongelmaksi on kohdallani tullut se, miten käsittelen epäonnistumisia. En kestä sitä, etten ole täydellinen ja tee kaikkea juuri niin kuin tahtoisin. Tämän takia saan pettyä kaikessa, mitä teen ja ruoskin itseäni onnistumaan. Kuitenkin usein luovutan. Luovutan kaikissa asioissa, jotka olivat minulle ennen tärkeitä; koulu, piirtäminen, valokuvaus, tanssiminen, ihmisten auttaminen... Lista on yhtä pitkä kuin lista niistä asioista, joista joskus olen välittänyt. Vielä pahempaa luovuttamisen jälkeen on se tieto, millainen minusta on tullut. Olen epäonnistuja ja luovuttaja. Nyt tahtoisin jo luovuttaa elämälle.
Kun isäni (jota päätän nyt kutsua Varikseksi) pahoina päivinään makaa hiljaa eikä tahtoisi syödä, itse taas syön kaikkien pula-aikojen lastenkin puolesta. Häpeän ahmimistani ja vaikka päätän joka ilta, että huominen on parempi, en pysty pitämään lupaustani. Joskus rikon lupaukseni jo aamulla ja kuljen kouluun valmiina oksentamaan bussiin. Käärme ei ymmärrä, että ahmimiseni voi olla ongelma, koska en oksenna. Joskus ajattelen oksentamista mahdollisuutena aivan vain siksi, että en tuntisi itseäni epäonnistuneeksi. Silloin Käärme saattaisi huomata, että suhteeni ruokaan on kaikkea muuta kuin terve. Tämän piirteen löydän äidistäni. Äitini (alan kutsumaan Mannaksi) on ylipainoinen. Nyt myöhemmällä iällä olen nähnyt hänessä syyn siihen. Ruoka ei ole Mannalle ravintoa, jolla jaksaa jatkaa kulkemista vaan ravintoa jolla jaksaa jatkaa ajattelemista. Ruoalla lohdutetaan ja ruoalla juhlitaan. Ruoka auttaa kun on paha mieli. Niin olen huomannut itsekkin ajattelevani, aivan tahtomattani.
Ala-asteella tutustuin viiltelyyn. Muistan, kun olin ystäväni huoneessa. (tämä ystävä on siis se, josta puhuinkin jo...) Hän istui sängyllä, jossa oli valkoinen päiväpeitto. Itse istuin lattialla kirjoituspöydän vieressä, joka sekin oli valkoinen. Ikkunasta sälekaihtimien välistä pääsi valoa huoneeseen ja olen varma, että aurinko oli laskemassa. Olimme puhuneet vähän aikaa sitten jostain, enkä muista mistä. Kuitenkin hetkessä, jonka muistan ensimmäisenä olimme hiljaa. (sanotaan häntä vaikka Ketuksi) Kettu nousi ja käski minun odottaa. En millään olisi malttanut ja huomasin hänen olevan jotenkin erilainen kuin ennen ja että hän oli muuttunut vakavaksi. Kun kettu palasi huoneeseen hän sulki oven. Muistaakseni talossa ei ollut muita silloin. Kädessään hänellä oli oranssit keittiösakset. Muistan nauraneeni ja kysyneeni mitä oikein teemme saksilla. Kettu istui takaisin sängylleen ja kysyi minulta, tekisinkö saman kuin hän aikoo tehdä. Hän ei kertonut, mitä saksilla aikoisimme tehdä, mutta suostuin. Muistan järkyttyneeni, kun ystäväni painoi saksien terän käsivarteensa ja teki siihen aivan pienen naarmun. Nyt muistan, että talossa oli joku toisessa huoneessa, koska kun aloin huutaa ystävälleni hän käski minun olla hiljempaa ja nauroi hermostuneesti. En voinut ymmärtää mitä hän teki. En ymmärtänyt mitä tapahtui, kun Kettu nosti omaa käsivarttani ja piti saksia toisessa kädessään. Vedin käteni pois, mutta hän muistutti lupauksestani. En antanut hänen tehdä saksilla yhtään mitään kädelleni, enkä itsekään saanut oikein mitään aikaiseksi. Kuitenkin vain se, että kosketin niiden saksien terällä ihoani hirvitti minua. Sanoin, etten enää koskaan tekisi niin. Kuitenkin se on nyt meille kummallekin yhteinen harrastus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti