Tänään olen miettinyt, kannattaako tätä blogia edes kirjoittaa. Elämäni on kuitenkin vain niin samanlaista epäonnistumista, itsesääliä ja samoja ajatuksia. En usko, että elämäni on kirjoittamisen arvoista, eikä nyt mieleeni ole tullut muutakaan kerrottavaa. Mietin siis nyt tosissani, kirjoitanko tätä blogia vai en.
Mietin siis nyt tosissani myös sitä, onko elämäni elämisen arvoista. Kaikki tuntuu niin turhalta, nykyhetki, menneisyys ja tulevaisuus. En usko, että mikään muuttuu. Jos joku kuitenkin elämässäni muuttuisi, katsoisin sitä kuitenkin yhtä pessimistisesti ja uskoisin sen olevan vain väliaikaista. En siksi osaa edes iloita siitä, jos jotain hyvää tapahtuisikin. Siksi kaikki kai onkin niin mahdotonta. Siksi mihinkään on niin raskasta keskittyä. Kaikki on kuitenkin turhaa. Ihminen elää elämänsä, saa ehkä lapsia, kokee tunteita maailmaan, ihmiskuntaan, ihmiseen, itseensä. Kuolee ja maatuu. Kaikki alkaa alusta jonkun toisen osalta, mutta kun tämä yksi ihminen on kuollut, tosiasia on se, että tämä ihmisen ruumis maatuu. Tämän ihmisen aivot kaikkine ajatuksineen, tunteineen ja muistoineen maatuvat. Miksi siis pitäisi odottaa? Miksi pitäisi jaksaa elää näiden kaikkien ajatusteni, tunteideni ja pahojen muistojeni kanssa ja miksi odottaa tulevaisuutta, kun en kuitenkaan iloitse siitä, eikä tulevaisuudella olekkaan minun kohdallani minulle mitään uutta vielä pitkään aikaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti