Hölmöilyä

Nyt olen taas ajautunut tähän itseni miettimiseen. Sen vaan tiedän, ettei sitä voi lopettaa kesken, ennenkun jotain ajatusta on tullut... Kirjoitan siis.
Tiedättekö sen tunteen, kun aivan, aivan kaikki raivostuttaa? Kaikki nekin asiat, jotka ennen paransi mieltä. Kaikki, mitä näet, kuulet tai voit tuntea ihollasi vaan tuntuu väärältä. Kun voit melkein pakonomaisesti pyyhkiä sitä tunnetta pois kämmenilläsi. Pakkoliikkeitä. Niimpä, en minäkään usko. Taidankin olla vähän hullu.
Käytävällä ilkuttiin erillaiseksi, naurettiin ja vilkuiltiin. Ensin olen aivan turta ja sitten kun tunnen, kaikki pahat tunteet tulevat niin suurella joukolla, etten pysty hallitsemaan niitä ajatusten tungoksessa. Kaikki huutavat toistensa päälle, jään huudon alle kuuntelemaan. Jähmetyn.
Toisinaan huudan ja puran sitä mustuutta kirkkaaseen ilmaan pahoilla sanoilla. Silloin, jos joku kuulee sen, saan vihat niskoilleni. En vaan osaa hallita enää tunteitani, mutta kaikki ympärilläni luulevat, etten vain halua. Että se on mielestäni kivaa aiheuttaa muille pahaa mieltä.
Jotkut päivät ovat niitä tyyniä aikoja. Jos niitä tunteita kuvaisi niinkuin säätä, ilma olisi silloin juuri sellainen, kun se on ennen suurta sadetta. Vaikka sitä kevään ensimmäistä myrskyä. Silloin mielessä on toivo siitä, että jospa vaikka ne pilvet siirtyisivätkin, eikä säätiedotus olisi ollut totta. Saataisiin nauraa sitten, miten ne epäonnistuivat tv:ssä. Sellaisina päivinä olen onnellinen tai vaan turtunut jatkamaan eteenpäin, enkä ajattele, ovatko pääni ajatukset hyviä vai huonoja.
Tänään on pääni taas turta. Kuitenkin ihan vähän kauhistuttaa, että mitäs sitten, kun se todellinen huono päivä tulee taas. Eristäydynkö vai puhunko, huudanko kaikille vai kuiskaanko vaan yhdelle. Annanko sen vain olla vai yritänkö nostaa auringon myrskyn keskelle, jotta näkisin sateenkaaren?
Olen varautunut niihin päiviin, kun tunteet lähtevät päästä ja toimivat ilman omaa lupaani. Ne karkaavat vaikka sormenpäistä koneen näppäimille, tai nielun ja kielenkautta ilmaan, rikkovat terävillä esineillä ihoa tai saavat kädet sullomaan vatsalaukun täyteen rasvaa. Tiedän, että ne päivät tulevat vielä, ellen jotenkin lopeta tätä noidankehää. Tiedän, että jokainen sellainen päivä on yhtä hirveä.
Älkää siis käsittäkö väärin, mun elämä ei ole toisina päivinä ruusuilla tanssimista ja toisina päivinä helvettiä. Siltä vaan tuntuu.
En tosiaan tiedä, mistä aivojen takaraivosta tämäkin teksti tuli, mutta tuli nyt kuitenkin. Ystävänikin kuullen olen nyt päästänyt sanoja aivan liikaa ilmoille. Siitä voisinkin kertoa vielä, nyt vaan olen liian väsynyt. Hölmö teksti, eikä ehkä ihan blogiin kuuluva, mutta menkööt. Saatte ilmottaa, että mitä haluaisitte lukea kommenteilla, oisin kiitollinen!
Ps...  Tätä kuuntelen nyt & tätä luen nyt.