Pakkopaita

Päätin, että nyt on pakko jatkaa. En voi lopettaa elämääni nyt, en vaikka se kuinka tuntuisi oikealta ja elämä väärältä. Pakotan itseni jatkamaan muiden takia... Vaikka muista ihmisistä välittämisen olen melkein kokonaan lopettanut. Olen etäinen, kylmä ja yksin omasta halustani. Tai no, mikä nyt enää on omaa haluani ja mikä vaan masennuksen sumuttamaa ajatus sotkua..?

Jokatapauksessa haluan teidän ymmärtävän, että en ajattele olevani pelastunut miltään, tai mitenkään onnellinen ollessani elossa. En pidä elossa olemista yhtään sen parempana vaihtoehtona kun kuolemista.

Kun paljastin ystävälleni itsemurha-aikeeni, hän kirjoitti: "se, mikä tuli sun pään sisälle 4 vuotta sitten, ei ole lopullista. sen saa sieltä pois, mutta sun pitää sitä ensin itse haluta. jos miettii mikä tilanne on nyt niin se on viemässä sua hautaan.".  En enää tiedä, mitkä ovat niitä oikeita omia ajatuksiani ja mitkä sitä masennusajattelua, mikä on oikeaa ja mikä väärää.
No, se siitä. Se ajattelusta! Paras tapa jatkaa eteenpäin on lopettaa ajattelu ja toimia toisten aivojen mukaan. Odotan seuraavaa romahdusta ja mietin sitten, mitä teen.

Vähän kyllä kauhistuttaa se, että juuri kun olen päättänyt hengittää edes sekunteja, nyt pitääkin jo miettiä aikaa kolmeksi vuodeksi eteenpäin ja kun yritän olla ajattelematta itseäni, täytyykin mun vastata kysymyksiin "Mitkä ovat hyvät ja huonot puolesi?", "Miksi meidän pitäisi valita juuri sinut?", "Mikä sinua motivoi?"... Tosiaan pääsykokeet ovat tänään. Aikaa lähtöön on 11 minuuttia... Tahtoisin huutaa siellä, etten edes halua koko saatanan kouluun. Minussa ei ole mitään hyvää ja kaikki on pahaa. Minua ei pidäkkään valita. Mikään ei motivoi mua siihen, mitä en halua. En halua enää mitään ja koko opiskeluhaave on riekaleina, mattoveitsellä vedetty palasiksi niinkuin mun jalatkin. Otan mattoveitsen mukaan kaiken varalta.

Ps. Kiitos kaikille, jotka ovat mua tukeneet! Nyt sitä osaa arvostaa jo vähän enemmän.
Don´t get too close, it´s dark inside