Taivas on kuulemma tuhkimoille

Nyt pitää kyllä ottaa netiketti käyttöön. En tehnyt tätä jouluna, en pääsiäisenä enkä sillon, kun vuosi vaihtui. Nyt kun koitan olla parempi siinä, mitä täällä netissä teen, toivotan teille kaikille oikeen hyvää vappua! Jos vaan minkäänlaista mahdollisuutta ja jaksamista vaan riittää, niin sitähän kannattaa juhlia. Vappuhatut päähän ja serpentiinit pitkin taloa, volat kovalle! Kuunnelkaa vaikka tätä, klik klik...
Nyt on paljon asiaa mielellä, jota pitää kirjoittaa ulos. Kirjoitan nyt ne ensimmäiset ja suurimmat ensin.
Selasin muutama minuutti sitten vanhalta koneeltani vuoden 2010 kuvia itsestäni. En kadu sitä, vaikka kohta kun kerron, mitä on tapahtunut, tervemieliset ihmiset varmasti miettivät, miksi. Luulen nyt, etten kadu enää mitään elämässäni tekemääni asiaa, koska vain ne asiat ovat johtaneet elämäni tähän hetkeen. Tätä tilaa uskon meditoijienkin tavoittelevan; täydellistä ymmärtämistä.
Se, mitä siis tapahtui, oli ymmärtäminen. En tarkalleen osaa sanoa, mistä kaikesta, asia on melkein liian suuri ymmärrettäväksi. En siis tiedä, osaanko kirjoittaakkaan koko asiaa.
Tunnistin siis kuvista itseni. Muistin hetkiä vuosien takaa, niin tarkasti, että pelotti. Siitä vuodesta asti musta on tuntunut, että koko elämä on vaan kulkenut ohi ilman, että siinä tapahtuu mitään, tai että elän sitä. Ymmärsin, että sinä vuonna isälläni todettiin se syöpä. Ymmärsin, että siitä lähtien masennus on elänyt tätä elämää, en minä. Ymmärsin, että kaikki tämä hetki on selvää, eikä kohtaloa ole olemassa. Vaikutamme kaikki omaan elämäämme ja olemme aivan helvetin merkityksettömiä tällä pallolla, pieniä yksittäisiä olentoja, niin pieniä osasia, ettei yksi ihminen pysty vaikuttamaan juuri mihinkään. Toivon todella, että jokainen tämän lukija pystyy ymmärtämään, kuinka suurelta tämä nyt tuntuu. Seuraavaksi tajusin, että itse en ole muuttunut siinä neljän vuoden aikana mitenkään. Olen sama ihminen kuin ennenkin, ja se on elämäni ainut ongelma, josta kaikki paha kumpuaa. Nyt olen vaan ymmärtänyt sen. Koko tieto on ollut minussa, mutta vasta nyt ymmärsin sen, sain kerättyä kaikki osat ja liimattua ne kokonaiseksi.. joksikin. Ajatus tämä kai on... Ei, jotain suurempaa, en vaan tiedä mitä. Kai tämä on tunne, ihan uusi. Tunne siitä, että olen aina ollut tämä sama ihminen, en muuttunut neljään vuoteen, ollut masentunut, yrittänyt löytää apua ja elänyt tähän asti neljä vuotta aivan ihmeen kaupalla vain siksi, etten ole ymmärtänyt tätä kaikkea. En ole ymmärtänyt, kuinka turha elämäni on ollut ja miten sen olen haaskannut. Nyt vaan tiedän sen, että mikään ei tule muuttumaan. Muistan, kun juuri tuona vuonna todella kuvittelin niin, että kaikki vaan muuttuisi. Ei niin tapahdu. Käärme kysyi sillä viimeisellä kerralla, kun kävin siellä, mikä elämässäni on muuttunut, kun sanoin, että kaikki on paremmin. Suutuin, kun siinä huoneessa, jossa istuimme, ainoa ihminen, joka uskoi muutokseen, olin minä. Ei mikään tosiaan ole muuttunut. Koska ei tule muuttumaankaan, tulevaisuus on turha. Maailma ei muutu, se tuhoutuu, heliumpallo huoneessani tyhjenee, ruumiit maatuvat arkuissaan, ihmiset vuodattavat kyyneleitä jokainen hetki juuri nyt ja tulevaisuudessa. Jotkut masentuneet kuvaavat tunteiden olevan mustia. En ole samaa mieltä, uskon niiden olevan vain läpinäkyviä. Ne muuttuvat sellaisiksi, kun ne ymmärtää.
Olen jo pidemmän aikaa tiedostanut sen, kuinka jokainen tunne on vain hetkellinen, eivätkä tunteet ole niitä, jotka tuhoavat ihmisen. Siksi pystyn siis lähtemään ilman, että tunnen itseäni enää sen takia itsekkääksi tai tunnen siitä huonoa omaatuntoa. Suunnitelmahan kaikesta on jo tekeytynyt sairaassa päässäni jo kauemmin, mutta pelkäsin sitä kipua. Nyt en pelkää, kipukin on vain hetkellistä.
Aiemmin en ollut varma haluanko kuolla ja siksi kai puhuinkin siitä muille. Puhuin niistä ystävälleni, niin kuin puhuin itsetuhoisuudestani ja huumeiden käytöstäni. Halusin selvittää, mitä todella ajattelen vain sanomalla ajatuksia ääneen. Ei sellainen todella auta. Ihmisen täytyy tajuta mikä on, mistä on tullut ja kaikki sen väliltä, ennenkuin tietää, onko elämä elämisen arvoista. Jos jättää miettimättä, elää elämäänsä rutiinilla ilman sen suurempia oikeita (niitä läpinäkyviä) tunteita kuolemasta.
Ajatus siitä, että eläisin vain siksi, että voisin tehdä elämisestä elämisen arvoista on naurettava. Eläminen ei tule koskaan olemaan sen arvoista siksi, ettei se kohdallani koskaan ole ollutkaan, eikä tulevaisuus tule olemaan erilainen. Ihminen ei pysty muuttamaan sitä, mitä aivokopastaan löytyy.
Jotenkin alitajunta oli valmis tähän. Siksi uskon tämän tapahtuneen. Ne kuvat vaan satuin katsomaan oikeaan aikaan. Eilinen päivä olikin aikalailla outo. Nauru ei tuntunut naurulta, enkä pystynyt suremaankaan mitään. Pysähdyin usein vaan miettimään, mutta mikään ajatus ei ollut kovin aito, vaan turhaa pumpulia. Katsoin, miten ilmapallo kulki veden pinnalla koskea kohti.
Älkää ajatelko, että olen juuri nyt lähdössä, ja tämä on se viimeinen teksti, koska niin ei välttämättä ole. En tahdo tulla pelastetuksi yhtään mistään, koska se ei ole mahdollista, mutta tiedän, ettei tässä ole kiirettä vielä mennä minnekkään, enhän lähde mitään karkuun. Valmistelen kaiken siihen, että kohta en ole täällä, vaan mätänen ilman ajatuksia tai tunteita.
Kirjoitan kaikille läheisilleni kirjeet ennen kun lähden lintuperspektiiviin ja niin kirjoitan myös teille. Kiitos, että olette olleet tukenani.
Tähän ollaan siis tultu. Paras on antaa mun mennä. Jos jäisin, kärsisin vain muiden takia. Estäminen olisi teiltä itsekästä. Pyydän anteeksi, että tämä loppuu, koska olen kuullut ihmisten haluavan lukea näitä tekstejä. Kaikki seuraavat tekstit olisivat vaan tyhjiä sanoja ilman merkitystä, jos jatkaisin. Mieleni on nyt selkeä ja oloni kevyt, hengittäminen helpompaa. Naapurista sain lapselta kaksi kirjettä, aavistikohan jotakin?