Minulla on rauhallinen olo, vaikka pääni tuntuu räjähtävän kivun takia. Kuuntelen musiikkia uudella levysoittimellani, jota toivoin joululahjaksi ja sain sen isältäni. En olisi mitenkään uskonut, että isäni olisi muistanut! Isä oli paketoinut lahjansa, äidin ja minun, ruskeaan pahviin ja liimannut pahvin reunat sivuilta leveällä, hopeisen värisellä teipillä, sillä, jota käytetään remonteissa. Isä sanoi, ettei halua turhaan paketoida kauniisti, kun kerran paketit avataan vähän ajan päästä. Tottahan se oli ja saimme äitini kanssa naurut katsellessamme miehekkäästi paketoituja lahjakääröjä kuusen alla. Ajatushan se kai oli tärkein.
Musiikki kuuluu liiloista nappikuulokkeista. Kuulokkeetkin ovat uudet... Häpeän itseäni. Sain liikaa, en antanut juuri mitään. Aina sama tunne iskeytyy kallooni ja tekee sinne kodin, aina joulun jälkeen. Ehkä pääni kipu johtuukin siitä. Hyvä vain, että kärsinkin vähän. Kuulokkeet sain äidiltäni somasta paketista, senkin koristellun kuusen alta. Kuulokkeiden pakkaus oli kääritty valkeaan pakettiin, jossa oli punaisia kuvioita. Sain paljon muutakin liikaa.
Kuulokkeista kuuluva musiikki saa minut nostalgisoimaan. Levysoittimessa pyörii levy, jossa on naisen nilkat ja punaiset korkokengät. Kuuntelen jo kolmatta kertaa lapsuuteni lempilaulua. Laulu on levyn neljäs raita. Naisen ääni laulaa metallisella äänellä "Mikään ei tätä ikävää poista, hän on kohta jo kuusitoista ja hän tietää ettei taiat auta, hän huutaa..."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti